Skip to content


Blogi siirtyy

Tälläkin blogilla on muutama seuraaja. Tiedoksi siis, että olen siirtämässä kirjoituksia osoitteeseen https://mantuilija.blogspot.com/

Siirrän tällä sivulla olevat vaellustarinat sinne ja uudet jutut eivät tule tänne Onkiblogiin enää ollenkaan. Tervetuloa siis Blogspotiin :)


Seuraava reissu

Parin päivän päästä lähtee yöjuna Rovaniemelle ja sieltä jatkuu matka Ropille. Varustautuminen on siis käynnissä.

Lueskelin viime vuoden reissun varustus-kirjoituksen ja ensimmäinen ajatus oli, että miksi oi miksi olen jaksanut jakaa jopa puuroannokset erillisiin minigrip-pusseihin? Nyt lähdin siitä, että ostin puoli kiloa ruis-kaurapuuroa ja käytännöllisyyden vuoksi kaadoin kyseisen laatikollisen pariin pakastepussiin, josta ammennan maun mukaan. Katsotaan, kumpi toimii paremmin.

Osa vaatteista on vaihtunut merinovillaisiin (sukkia, kerrasto) ja lämpimämmän makuupussin ostin edellisen reissun jälkeen. Hankin myös paremmat pohjalliset vaelluskenkiin ja ajattelin kulkea enemmän sandaaleilla/kahluukengillä. Josko niillä vältyttäisiin edellisreissun tuntopuutoksilta, jotka kestivät kuukausia. Varpaat eivät ole vieläkään ihan normaalit,  mutta uskoisin niiden olevan paremmin valmistautuneet kuin viime vuonna.

Aikaa vaellukselle on kaksi viikkoa, mutta kymmenisen päivää lienee realistinen aikatavoite. Aloitan Ropinsalmesta ja päätynen Torisenon vartta kulkevalle harjulle – joko suoraan Ropilta tai Kaskasjoen autiotuvan kautta. Lisäksi haluan nähdä Govágorsagiervárrin jokikanjonit, jos niitä nyt kanjoneiksi voi kutsua. Ainakin kartalla se näyttää hienolta alueelta, ja kiertoteitse olen kuullut, että olisi helppokulkuistakin. Jää nähtäväksi. :) Reissu päättynee Termisjärvelle ja Kilpisjärven retkeilykeskukseen.


Yksinvaellus Käsivarressa osa 8: Saarijärveltä Kilpisjärvelle & loppuanalyysi

Osa 1 – Valmistautuminen
Osa 2 – Kilpisjärvi-Paihkasjärvi
Osa 3 – Paihkasjärvi-Siedjonjärvi
Osa 4 – Siedjonjärvi-Meekonjärvi
Osa 5 – Kalastuspäivä ja sushi-ilta
Osa 5 – Kalastuspäivä ja sushi-ilta
Osa 6 – Meekonjärveltä Kuonjarjohkalle
Osa 7 – Kuonjarjohka-Saarijärvi

Päivän reitti (myös kuvana jutun lopussa)
Alkuperäinen reittisuunnitelma
Lopullinen reitti

Päivämäärä 17.8.2017

Tästä aamusta ei olekaan muistiinpanoa heräämisajasta. Olin vaihteeksi päivän viimeisiä lähtijöitä. Rupattelimme vielä Oulu-naisen kanssa pitkät pätkät, koska hänelläkään ei ollut kiire, sillä kalastuspäivä oli edessä. Hän ja Sumu spekuloivat minustakin tulevan “elinkautislainen” Käsivarteen. Katsotaan. :) Olin itsekin ajatellut pitäväni vielä yhden kalastuspäivän, mutta sää oli taas tosi tuulinen heti aamusta, joten en pitänyt sitä enää kovin realistisena. Jossain vaiheessa jäin yksin tuvalle ja lueskelin Tieteen ja taiteen tunturit -kirjaa aamukahvia juodessani. Olin aiemmin poiminut Gahperusvaaran ylängöltä (“Rohanista”) fossiilikiven ja bongasin kirjasta kuvan minun silmääni ihan vastaavanlaisesta kivestä. Kyseessä oli jonkinlainen fossiloitunut madon “elämä”. Ei siis matoja itsejään, vaan niiden jälkiä. Sellaisia oli aiemmin löytynyt Saanan lähistöltä. Kirjoittelin tutkimusasemalle sähköpostin ja lähetin kuvan omasta kivestäni. Se herätti kiinnostusta lisäkuvien ja tarkemman sijainnin pyytämisen verran, mutta muuta ei ole kuulunut. Kivi odottelee kirjahyllyssä kohtaloaan.

Matofossiili.

Saarijärven tupa. Taustalta olevilta tuntureilta laskeuduin edellisenä päivänä.

Lopulta olin vitkutellut tarpeeksi ja lähdin liikkeelle. Ajattelin käveleväni Kalottireittiä pitkin Kilpisjärveä kohti ja sen jälkeen Saanan ja Iso-Jehkaksen välistä Retkeilykeskukselle. Ihan ilman kalastamista en päässyt, sillä kaarsin Saarijärven etelärannalle “kuivattamaan telttaa”. Olin pakannut sen muutamaa päivää aiemmin aamukasteessa, joten pystytin sen pieneen rinteeseen tuulensuojaan ja siirryin heittelemään polun lähistölle. Mitään en saanut ja Norjan puolelta iski hyvä sademyräkkä, joten teltan kuivatuskaan ei lopulta onnistunut. Odottelin kuitenkin sadekuuron menevän ohi ja annoin tuulen ja auringon kuivata pahimmat kosteudet, purin teltan ja lähdin taas liikkeelle. Kävin kääntymässä pienellä saarekkeella Norjan ja Suomen rajalla katsomassa rajakylttiä. Tällä kertaa reitillä oli kivien sijasta runsaasti kosteaa rinnesuota ja mutaa.

Teltta kuivumassa. Taustalla Norja.

Raja. Kuvasta sitä ei näe, mutta paikka oli pieni niemi.

Täällä reitti kulkee jonkin verran Norjan puolellakin – kuulemma Kekkosen toiveesta. Suomen puolelle palattuani pohjoispuolelleni jäi Másetjávri, josta olin jutellut Oulu-naisen kanssa. Vastarannalla oli hiekkasärkkiä, jotka olisivat voineet olla hyvä leiripaikka, jos olisin vielä halunnut yöpyä maastossa. Kävin järven rannalla pyörähtämässä ja ajattelin edes syödä sen rannalla, vaikken leiriytynytkään. Kello kuitenkin oli jo reippaasti iltapäivän puolella ja olin jo alkanut haaveilla Retkeilykeskuksen pizzasta. Soitin jopa sinne kysyäkseni, mihin asti keittiö on auki. Ravintola sulkeutui kuulemma jo hyvissä ajoin, joten luovutin sen(kin) suunnitelman kanssa ja päätin jatkaa matkaa Kalottireittiä pitkin luontokeskukselle ja etsiä leirintäalueen jostain Kilpisjärven keskuksen mökkikylästä. Sellaisesta, josta saisi pizzaa.

Kun Saana alkoi näkyä lähietäisyydeltä ja ylitin taas Tsahkaljärveen laskevan puron, alkoi tuntua että vaellus on oikeasti lopussa. Onneksi vastaan tuli vielä alkupään mahtavat tunturikoivikot ja ilmakin lämpeni ja tyyntyi. Lopulta pääsin luontokeskukselle. Jalat olivat taas kipeät, mutta kävelin silti kävelytietä kohti kylää ja eksyin Tundreaan, joka tuli lähes ensimmäisenä vastaan. Sieltä sai 20 eurolla telttapaikan, johon kuului saunan käyttö, sekä ravintolasta pizzaa. Kävin laittamassa leirin pystyyn ja ostamassa Kilpishallista virvokkeita ja karkkia. Sitten menin pizzalle ravintolaan. Kun olin lähdössä, löysin tuttuja: Kuonjarjohkalta tuttu seikkailijapariskunta yöpyi myös Tundreassa ja he olivat juuri aloittamassa illallista. Rupattelimme pitkät pätkät, mutta sitten he alkoivat saada pöytään viiniä ja minua poltteli jo saunassa käynti. Olo oli todella törkyinen, kun olin tarponut useita päiviä peseytymättä. Seuraavana päivänä pariskunnan nainen kommentoikin painokkaasti jotain puhtaista hiuksistani – voin kuvitella eron.

Tuttua kotoisaa tunturikoivikkoa.

Saana tuli taas näkyville.

Saunassa sain olla yksin, mutta leirintäalueella yöpyi myös pari hollantilaista naista, jotka neuvostani näkivät jopa revontulia yöllä. He käyvät kuulemma lähes joka talvi hiihtovaelluksella Suomen Lapissa. Suomessa sen vuoksi, että tuvat ovat parhaassa kunnossa tällä puolella rajaa. Itselläni revontulet jäivät väliin, sillä olin niin väsynyt. Nukahdinkin nopeasti vaihteeksi telttaan monen yön autiotuvissa nukkumisen jälkeen.

Kylänraitilla taas.

Viimeinen leiri Tundrean pihassa.

Viimeisen päivän kävelyreitti.

Seuraavana aamuna (18.8.2017) keittelin vielä viimeiset pastat trangialla ennen kuin purin teltan. Tundrean ravintolalla odottelin bussin tuloa aamukahvia juoden ja juttelin joidenkin paikallisten kanssa. Tai no, toinen oli vaeltamassa Lapissa, koska oli sillä hetkellä kodittomana. Ostin häneltä perhoja, jotta hän pääsisi bussilla seuraavaan kohteeseen. Toinen oli sisustajana ja juttelimme Tundrean tulevaisuuden suunnitelmista. Sitten sattui onnenpotku, nimittäin Saarijärveltä tutut Jukka (PEKKA) ja Asla-koira olivat lähdössä asuntoautolla samoihin aikoihin kohti etelää ja tarjosi kyytiä. Näimme vielä kerran seikkailijapariskunnan, jotka rapsuttelivat Aslaa ja jatkoivat sitten matkaa Inariin melomaan. Tällä hetkellä he taitavat olla jossain päin Uutta-Seelantia, melomassa edelleen. :)

Automatka sujui huipusti, kunhan saimme musiikit toimimaan. Teimme vahingossa pidemmän reittivalinnan ja lähdimme Rovaniemen kautta etelään, mutta se ei haitannut liikaa. Pääsin ihan kotiovelle saakka ja J&A tulivat kahville ennen matkan jatkoa, keskelle isoa sukulais- ja koiralaumaa. Myöhemmin illalla pääsin taas saunaan.

Jälkisanoja 19.12.2017

Sainpas raportin ennen joulua valmiiksi… Riisipuuroa keitellessä on hyvä muistella vaellusta ja maistaa tilkka samaa viskiä, jota oli vaelluksella mukana. Glenfiddich, tunnistajille.

Väitän, että vaeltaminen on yksi parhaita tapoja päästä oravanpyörästä eroon. Kun paikan valitseee oikein, niin puhelin ja netti eivät toimi vaikka haluaisi. Itselläni ainakin säilyi viikkoja, ehkä kuukausia, paljon rennompi olo ja asenne kaikkeen. Kun jatkuva taustakilinä poistui, fiilis terävöityi. Ainoa harmitus oli se, että vaellus kesti “vain” viikon ja mielessä pyöri ja pyörii vieläkin jo tulevan vuoden pidempi reissu. Yksin lähteminen oli minulle todella hyvä ratkaisu, sillä minkään suhteen ei tarvinnut tehdä kompromisseja. Muihin vaeltajiin tuli myös otettua kontaktia paljon avoimemmin ja koettua huippuja juttuja yhdessä. Reittiin kuului tälle reissulle sopivasti omaa suunnistusta ja polulla kävelyä.

Ja ne varpaat… silloin kun ne eivät olleet kipeät, ne olivat tunnottomat. Vaelluksen jälkeenkin ne kipeytyivät aika helposti ja tunto oli pysyvästi poissa ainakin pari kuukautta. Nyt, 4 kuukautta myöhemmin, tunto on onneksi palautunut lähes täysin normaaliksi. Kävin fysioterapeutilla pari kertaa ja pohdimme mistä vaiva saattoi johtua. Sain tehtäväksi harjoitteita, joilla toivottavasti ehkäistään tulevat hermovauriot. Onneksi varpaat olivat ainoa isompi vaiva eivätkä ne estäneet matkantekoa, vaikka välillä mieli tekikin pysähtyä.

Suunniteltu reitti ei aivan toteutunut ja Toskaljärven sekä Saivaaran huiputuksen väliin jääminen harmittaa hieman. Silti uskon, että niiden skippaus oli järkevää. Kalastuspäivä tuli sopivaan väliin ja sushit olisivat jääneet tekemättä, jos olisin jatkanut vielä Toskaljärvelle. Enkä tiedä miten kivulias Saarijärvelle kävely olisi sujunut, jos alla olisi ollut vielä 1-2 lisäpäivän vaellukset. Onneksi suunnitelmat on tehty muutettaviksi ja nyt on ainakin odotettavaa tuleville reissuille.

Vaelluksen jälkeen olen hankkinut lämpimämmän makuupussin (Warmpeace Viking 600), jota olen testannut sen verran, että olen nukkunut parvekkeella pari yötä pikku pakkasella. Lämpötila tuollaisella pussilla on kyllä aivan eri kuin vanhalla kesäpussillani teltassa.

Yli jääneet ruuat.

Varusteita ja vaatteita oli mukana sopivasti, jos ylimääräisiä vesipulloja ei lasketa. Kaikki vaatteet olivat käytössä, myös lämpimät. Kevytuntuvatakki oli ylivoimainen voittaja, sillä siitä sai pehmeän tyynyn ja se lämmitti kylminä iltoina. Korvatulppiakin käytin useina öinä. Yllä näkyy, minkä verran ruokaa jäi jäljelle. Noilla olisi pärjännyt vielä ainakin 3-4 päivää, mikä lienee ihan kohtuullinen hätävara. Koko kasa lähti kiertoon Mikolle, joka oli lähdössä myös Käsivarteen vaeltamaan seuraavalla viikolla. Vein ruuat teltan palautuksen yhteydessä ja juttelime olosuhteista. Mikko ja vaellusseuransa saivatkin niskaan aivan kunnollisia lumimyräköitä, joten minulla ja muilla kävi säiden suhteen tuuri.

Kiitos Mikolle teltasta ja Lassille edelleen trangian lainasta ja teknisestä tuesta raportin teossa. Kiitos vanhemmilleni, jotka kuskasivat minut Rovaniemelle ja Jukalle, jonka kyydillä pääsin koko matkan kotiin. Kiitos kaikille itsensä tunnistaville tavatuille ihmisille, oli huippua! Ja suurkiitos itselleni, että lähdin. Lähden uudestaankin.


Yksinvaellus Käsivarressa osa 7 – Kuonjarjohka-Saarijärvi

Osa 1 – Valmistautuminen
Osa 2 – Kilpisjärvi-Paihkasjärvi
Osa 3 – Paihkasjärvi-Siedjonjärvi
Osa 4 – Siedjonjärvi-Meekonjärvi
Osa 5 – Kalastuspäivä ja sushi-ilta
Osa 6 – Meekonjärveltä Kuonjarjohkalle

Päivän reitti (myös kuvana jutun lopussa)
Alkuperäinen reittisuunnitelma
Lopullinen reitti

Päivämäärä 16.8.2017

Seuraavana aamuna herättiin taas auringonpaisteeseen ja siihen, että edellisenä iltana näkemäni porotokka oli päättänyt vaeltaa alas rinteiltä. Aivan pieniä vasojakin juoksenteli aikuisten porojen jaloissa, kun ne söivät pihasta ruohoa ja jatkoivat matkaa Kuonjarjohkan yli jonnekin. Ne pyörivät tuvan ympärillä varmaan vartin-puoli tuntia ja ihastelimme niitä porukalla tuvan ikkunoista.

Kuonjarjohkan tupa aamuauringossa.

Aamukahvilta oli taas aika lähteä matkalle… olin viimeisten lähtijöiden joukossa. Aioin kävellä suurin piirtein suoraa reittiä Saarijärven tuvalle, mutta siinä auringonpaisteessa puroa seuraillessa oli kuitenkin pakko lähteä katsomaan, miltä näyttää vähän polusta pohjoiseen sijaitseva Duolljehuhputláttu-järvi (láttu taitaa jo itsessään tarkoittaa jonkinlaista lampea, mutta menköön). Sehän olisi vain 3-4 kilometrin lisämatka. Joten kun Kuonjarjohka kääntyikin Kalottireitiltä kohti pohjoista, niin käännyin minäkin. Seuraavalla kerralla kyseiselle järvelle kannattaa mennä joen “pohjoispuolta”, itse menin länsi-/eteläpuolelta ja siellä oli jälleen yksi pitkä kivikko, joka piti ylittää. Se kuitenkin palkitsi. Duolljehuhputláttu on hiekkapohjainen ja ainakin tuolloin matala järvi. Sen itärannalla olisi ollut hyvä leiripaikka ja lämpimällä kelillä siellä olisi voinut vaikka uida kuin missäkin rantalomalla. Toki voi olla, että korkean veden aikaan hiekkaranta ei olisi ollut näkyvillä, en tiedä. Mieleen jäi silti vahvasti kuva yöttömästä yöstä lammen rannalla. Ehkä vielä joskus…

Rinkka ja leiripaikka melkein näkyvät.

Söin rannalla pastaa ja kiersin lammen nopeasti kalastellen ympäri. Nopeasti siksi, että tuuli päätti jälleen syltyä sellaiseksi että heittäminen oli melkein mahdotonta. Sainpa silti näköhavainnon yhdestä vaaleanvärisestä raudusta, joka nappasi heittämääni lippaan. Lammen länsipäästä laskee Norjan puolelle Duolljehuhputjohka. Nyt se oli melkein rutikuiva, mutta alkukesästä varmaankin aika eläväinen. Täälläkin näkyi yksittäisiä poroja ja huuteleva tiira. Pääsin takaisin rinkalle ja olin vähän turhautunut kovan tuulen vuoksi. Söin nuudelit, kokosin kamppeet kasaan ja lähdin takaisin kohti Kalottireittiä – tällä kertaa sitä vähemmän kivistä reittiä. Siellä puron vartta tarpoessa jonkin tavaran irrotessa rinkasta tajusin, että ensimmäistä kertaa koko reissulla minua ärsytti. Sitä ei vain meinannut tunnistaa, kun ei ollut ketään kehen purkaa sitä. Harmitti, että olin tullut tänne saakka ja navakka tuuli haittasi suunnitelmia. Totesin kuitenkin tämänkin olevan osa kokemusta ja muistutin itseäni siitä, miten siistillä reissulla olen ja pääsinkin ärtymyksestä osittain eroon.

Kevyempi reitti takaisin Kalottireitille.

Palasin Kalottireitille ja ylitin Kuonjarvaaran, jonka jälkeen reitti alkoikin laskeutua reippaasti kohti Saarijärveä. Näkymät olivat mahtavat, kun aurinko paistoi pilvien välistä ja mäeltä näkyi kauas Norjan puolelle. Rinnettä laskeutuessa jalkakivut alkoivat taas haitata: ukkovarpaita kirveli ja poltteli, toinen kantapää oli kipeä ja mikään asennon tai nauhojen löysääminen/kiristys ei auttanut. Kokeilin laittaa rakkolaastarin kantapäähän helpottamaan painetta, mutta se ei nyt auttanut tähän vaivaan. Rakkoja tai hiertymiä ei onneksi ollut eivätkä kengät olleet varpaistakaan liian pienet. Piti vain jatkaa matkaa.

Matka Saarijärvelle ei ollut enää kovin pitkä, mutta Saarijärven ympäristöä kirotaan yleisesti, koska se on tosi kivikkoinen ja nyt siellä oli myös aika märkää ja polku oli risteillyt vähän minne sattuu sen mukaan, missä kulloinkin oli (ollut) kuivinta. Mietin, mitenköhän yksi edellistuvan naisista oli selvinnyt täällä kipeine lonkkineen… Valehtelematta kivikossa sai loikkia pitkästi toista kilometriä. Kiitin taas vaellussauvoja olemassaolostaan: niiden kanssa oli hyvä hyppiä seiväshyppyä.

Korkealta Kuonjarvaaran ja Duolljehuhputin välistä näkee kauas. Saarijärvi häämöttää tuolla keskellä.

Vähän ennen kuin pääsin Saarijärven tuvalle, alkoi sataa. Sitten saavuin vihdoin tuvalle, jossa oli jo melko täyttä ja Sumun tuttu huudahdus ja kalatyttötarinat kajahtivat korviin jo ennen kuin pääsin eteistä pidemmälle (“edellisellä kerralla oli kolme nälkäistä miestä odottamassa kalaa, nyt meitä on jo viis!“). Kello oli noin kuusi illalla. Valtasin laverilta jonkin nurkan ja lähdin uittamaan polttelevia jalkojani jäätävässä järvessä. Kalassakin toki kävin tuvan ympäristössä. Se vaikutti ihan lupaavalta, mutta mitään ei napannut eikä sateessa kovin pitkään huvittanutkaan olla kastumassa. Kivetkin olivat liukkaita enkä uskaltanut kipeillä jaloilla hypellä heittopaikoille kovin kauaa.

Tuvalla oli monenlaista väkeä. Oululainen vanhempi nainen, joka oli käynyt kolme viikkoa pois tunturista ja tullut jo takaisin Käsivarteen kalastelemaan; virolainen kaksikko, joka lähti vielä jatkamaan matkaa (toisella oli mukana vain kertakäyttösadetakki…); mieskaksikko, joka oli käynyt pikamarssin Haltilla; yksin vaeltava nainen, joka oli ensimmäistä kertaa vaeltamassa ja aikoi jatkaa hissukseen Haltille, sekä vielä minun ja Sumun lisäksi mies koiran kanssa, he olivat tulleet Salmikurun ylös… Se oli ilmeisesti vastannut mainettaan. Muitakin kävi pyörähtämässä, mutta he siirtyivät telttaan. Ei laverille olisi enää helposti muita mahtunutkaan. Hätävarana kuulemma laverin allakin on nukuttu.

Saarijärvellä netti alkoi yhtäkkiä toimia, joten jonkin aikaa piti vastata kotoa tulleisiin raportointipyyntöihin. Syötiin iltapalaa, viihdytettiin Asla-koiraa (joka makoili enimmäkseen kiltisti laverin alla) ja laitettiin yöpuulle jo ennen iltakymmentä. Kuvia tuli otettua päivän aikana vain vähän, mikä hieman kuvastanee tunnelmaa.

Päivän reitti. Matkaa kertyi noin 13 km.


Yksinvaellus Käsivarressa osa 6 – Meekonjärvi-Kuonjarjohka

Osa 1 – Valmistautuminen
Osa 2 – Kilpisjärvi-Paihkasjärvi
Osa 3 – Paihkasjärvi-Siedjonjärvi
Osa 4 – Siedjonjärvi-Meekonjärvi
Osa 5 – Kalastuspäivä ja sushi-ilta

Päivän reitti (myös kuvana jutun lopussa)
Alkuperäinen reittisuunnitelma
Lopullinen reitti

Aamulla noustiin taas ihmeellisesti taas kymmenenen korvilla ylös syömään aamupuuroa ja juomaan kahvia. Pojat lähti hyvästien jälkeen Käsivarren urbaanilegendalle eli Urtashotellille, itse taas halusin tutkailla Bierfejohkan rantoja ja Sumun ohjeiden perusteella päädyin osapuilleen suunnitelmaan, että kävelisin Bierfejohkan vartta melkein Bierfejärvelle saakka ja siitä ylös Kahperusvaarojen ylängölle (“satula”), jota pitkin takaisin etelään Kalottireitille ja lopulta Kuonjarjohkan autiotuvalle. Saisin kulkea taas vähän autiompaa reittiä ja illaksi pääsisi kuitenkin tuvalle nukkumaan. Bierfejohka näytti kartalla mukavalta kalastettavalta, mutta tuvalla spekuloitiin liekö joessa kalaa, koska Meekonjärven tuvan vieressä joessa on iso putous, josta kalat eivät välttämättä pääse ylös. Sumu aikoi jatkaa kenties Kuonjarjohkalle, kenties pidemmälle.

Adios, Meekonjärven tupa.

Lähdin sitten  liikkeelle kohti Bierfejärveä. Siellä täällä kokeilin heitellä, mutta kalaa ei näkynyt ja oli tosi tuulista. Joen varrella mutkitteli enemmän ja vähemmän maastosta erottuvia mönkijän jälkiä ja tarvittaessa joki olisi ollut helppo ylittää. Maastokin oli helppokulkuista. En kerennyt vaeltaa kovinkaan kauas, kun Norjan puolelta nousi nöyrryttävän näköinen sadeseinämä. Ensimmäisen sellaisen lähestyessä otin ihan asentopaikan ja peitin itseni ja tavarat sadeviitalla, valmiina olemaan aloillani jonkin aikaa. Onneksi paljastui, että nämäkin ovat vain kuuroja, vaikka pahalta aluksi näyttikin.

Tuuli niin paljon, että iso sadeviitta olisi lähtenyt matkalle, jos en olisi pitänyt kiinni.

Esimerkki sadekuurosta.

Kalasta en tehnyt koko matkalla lopulta havaintoja, mutta yhdessä lampareessa pesi kalatiira, joten toivoa on. Mitä pidemmälle jatkoin, sitä kivisemmäksi maasto pikku hiljaa tuli, ja en lopulta edes käynyt Bierfejärven rannalla vaan se jäi kauas alapuolelleni. Senkin rannalla näytti olevan leiri jollakulla ja missä maisemissa; jylhiä tuntureita näkyi joka puolella ja Bierfejohkan “laakso” jatkuu Meekonjärvelle saakka.

Saivaaran huippu näkyi pitkään.

Kiviä riitti täälläkin. Kulkeminen oli kohtuullista, kun katsoi eteensä.

Nousin ylemmäs tunturiin ja jossain vaiheessa tuuli oli niin navakkaa, että karttaakin uskalsi lukea vain jos kohdalle sattui jyrkkäseinäinen kuoppa, josta oli tuulensuojaa. Välillä vihmoi vettä. Jännitti, miten huomaan missä kohtaa pitää kääntyä etelään päin, mutta näkyviin tullessaan satulan ja Kahperusvaarojen huippujen ero oli niin selkeä, että sinne avautui suorastaan väylä.

Sain “tyytyä” Bierfejärven näkemiseen yläilmoista. Oikeasta laidasta Bierfejohka lähtee laskemaan kohti Meekonjärveä. Joen niskalla oli jonkun leiri.

Satulalla. Kuvauspaikan ja keskellä näkyvän huipun väliin jää äsken kuljettu laakso.

Korkealta näkee kauas. Keskellä näkyvä järvi on todennäköisesti Riimmajärvi.

Pysähdyin tauolle pienen lammen rannalle ja näinkin vihdoin reissun ensimmäiset porot lähietäisyydeltä. Poropari huomasi myös minut. Ne jolkottivat lähemmäs, mutta turvallisesti lammen toiselle puolelle ja töllistelivät siellä kunnes kyllästyivät. Aioin laittaa siinä rannalla ruokaakin, mutta vaarojen takaa nousi taas iso sadepilvi, joten söin vain välipalapatukan ja jatkoin matkaa.

Vähän ennen kuin satula alkoi laskeutua alemmas, vastaan tuli lähes täysin pyöreä lampi. Aukealta vehreältä rinteeltä löytyi lopulta kokonainen porotokka, varmaan kymmeniä-satakunta poroa tekemässä porojuttuja iltapäivän auringossa. Yritin kiertää ne kunnioittavan välimatkan päästä, mutta siltikin muutamat lähtivät juoksentelemaan karkuun. Kännykkäkin alkoi yhtäkkiä kuulumaan ja siihen piippasivat neljän päivän mainosviestit ja kotoakin pari viestiä. Minusta ei ollut kuulunut muutamiin päiviin mitään, joten aika painokkaasti pyydettiin tilanneraporttia. Sain myös säätiedotusta kaverilta.

Töllistelijät.

Turisti. Ei tarvitse kulkea liian nopasti, kun pysähtelee touhuamaan vähän väliä jotain ihan muuta.

Pyöreä lampi.

Porojen piilopaikka löytyi.

Muutama sata metriä ennen Kalottireitille palaamista näin erikoisen kivimuodostelman, joka minun mielikuvituksellani näytti haudalta? Ympärillä olisi voinut olla sodan aikaisia asemapaikkoja, mutta enpä tiedä miten Lapin taistelut näillä rinteillä menivät.

Lepääkö tässä joku?

Kalottireittiä pitkin oli enää lyhyehkö haikkailu Kuonjarjohkan tuvalle. Varpaisiin (ja toiseen kantapäähän) sattui taas aika huolella ja välillä piti pysähdellä istuskelemaan ja lievittämään polttelua. Mutta pääsin perille tuvalle, jossa oli vielä tilaa. Siellä oli kerrossänkylaverit ja niissä oli patjat! Melkoista luksusmatkailua. Sumu olikin siellä jo odottelemassa ja kertonut kaikille “kalatytön” tulosta, kun joku osasi minua jo silläkin nimellä kutsua.

Mieleenpainuvinta Kuonjarjohkan tuvalla oli tuvan edessä ollut syvä suvanto, jossa ui pieniä rautuja kirkkaassa vedessä valkoreunaiset evät vilkkuen. Sen lisäksi paikalla oli suomalais-brittiläinen 60+v pariskunta, joka oli mennyt vasta naimisiin ja tullut Lappiin häämatkalle. He olivat käyneet katsomassa Toskaljärven luolaa ja palaamassa Kilpisjärvelle. He olivat tavanneet luolasukellusmatkalla… Lifegoals. Heittelin vähän aikaa lippoja pikku rauduille, söin iltaruuan, juttelin muiden tupalaisten kanssa ja kiipesin orrelle nukkumaan. Tämä vaellus alkoi käydä jo mökkeilystä.

Päivän reitille tuli matkaa reilu 15 km. Liikeellä noin 11-19:30, sillä tarkkuudella kuin tuli seurattua.

Päivän reittiarvio kuvana.


Yksinvaellus Käsivarressa osa 5: Kalastuspäivä ja sushi-ilta

Osa 1 – Valmistautuminen
Osa 2 – Kilpisjärvi-Paihkasjärvi
Osa 3 – Paihkasjärvi-Siedjonjärvi
Osa 4 – Siedjonjärvi-Meekonjärvi
Päivän reitti (myös kuvana jutun lopussa)
Alkuperäinen reittisuunnitelma
Lopullinen reitti

Maanantaiaamuna heräilimme kymmenen maissa. Aamukahvia ja -puuroa keitellessä itse kukin mietti päivän ohjelmaa. Jo illalla tuuli aika paljon ja tuulinen sää jatkui nytkin. Itse innostuin Meekonjärven alueesta niin paljon, että päätin hylätä suunnitelmat Toskaljärven ja lopulta myös Saivaaran vierailuista ja pitää kalastuspäiväni Meekonlaaksossa.

Rinkka sai jäädä Meekonjärven tuvalle ja pakkasin päiväreppuun kaikkea tarpeellista, kuten leipää, kameran ja uistimia. Otin tavoitteeksi käydä katsomassa Pitsusköngästä ja kalastella päivän Vuomakasjärven ja -joen varrella. “Tupamies” jäi tuvalle kahvittelemaan. Muutkin yöpyjät lähtivät päiväretkelle: toinen lähti tavoittelemaan puhelinkenttää 15 km päässä pohjoisessa olleelle poroaidalle ja toinen katseli kalapaikkoja jokivarresta. Lähdimme samalla oven avauksella mutta jäin aika nopeasti jälkeen ihmetellessäni maisemia ja jatkoimmekin omiin suuntiimme.

Meekonjärven varaustupa ja kalottireitti kohti pohjoista. Oikealla kohoavat Ánnjaloanjebáktin rinteet, joiden tuolla puolen Toskaljärvi olisi ollut. Vasemmalla nousee Meekonvaara.

Kalastelin vähän jo heti alussa, mutta jatkoin kohtalaista tahtia Pitsuskönkäälle. Vuomakasjoessa oli mukavannäköistä nivaa ja kivikkoa. Joistain paikoista olisi tällä vedenkorkeudella voinut kahlata ylikin kohtalaisen helposti. Vastarannalla näkyi kalastajien leiri ja maasto näytti hyvältä. Sieltä käsin helpot kalapaikat olisivatkin olleet lähempänä kuin Meekonjärven tuvalta.

Kalavesiä. Taustalla Saivaara.

Kävelin Pitsuskönkäälle Kalottireittiä pitkin. Näin monia vaellusporukoita tarpomassa kohti Haltia. Suuri osa vaikutti aika hyvävointisilta, mutta osalla oli risaisiset lenkkarit ja totinen ilme. Voin kuvitella, että jalkoihin sattui. Niin sattui minullakin, vaikka olin tukevilla kengillä liikkeellä.

Pitsusköngäs oli hieno. Jatkuvan vesihöyryn vaikutuksen kasvustoon näki ja monttuun putoava vesi oli sinertävää ja kirkasta. Pitsuskönkäälle saakka pääsin kuivana, mutta siellä ollessa alkoi jo sataa. Tämä olikin reissun ensimmäinen kunnon sadepäivä. Onneksi sade oli kuurottaista ja vuorotteli auringon kanssa. Vaatteet kuivuivat tuulessa aina kuurojen välillä, joten kovin kylmä ei ehtinyt tulla. Joitain kertoja hiipi kyllä mieleen, että seuraava sadekuuro voisi jättää tulematta. Sateenkaaret piristivät pilvisiä näkymiä.

Pitsusköngäs.

Lähdin kävelemään Pitsuskönkäältä takaisin Meekonjärvelle ja kalastelin Vuomakasjoen niskalta alaspäin. Kävellessä sain inspiraation alkaa keräillä kuivia puita siltä varalta, että pääsisin paistamaan kalaa jollain jokivarren nuotiopaikoista. Tein vyöstäni puuvyyhden, joka pyörähti mukavasti selkään ja johon oli helppo lisätä kuivia kalikoita. Vuomakasjoen sillasta alaspäin löytyi hyviä heittopaikkoja ja painavalla uistimella ylsin lähes rannalta toiselle. Joka puolella oli houkuttelevia kiventakusia ja sainkin yhden lihavan taimenen, mutta se oli alamittainen. Pian olinkin jo Vuomakasjoen putouksella, joka on myös tosi hieno. Kalottireitti nousee sen viertä. Kallioon on onneksi kiinnitetty köyttä kaiteeksi. Sen alapuolelta jatkoin jokivarren kävelyä kalastellen siellä missä pystyi. Alussa joki oli melko matala ja kivinen.

Vuomakasjoen paksukainen arvosti Räsästä, ainakin pienen hetken.

Vuomakasjoen putous.

Matalan ja koskisen osuuden rauhoituttua alkoi ilmaantua virvelöijällekin otollisia syvempiä lompareita, akanvirtoja ja suvannonpoikasia. Täällä annoin mahdollisuuden muutamia vuosia sitten Kuopion markkinoilta ostetulle “lipalle”, jonka lippa ei pyöri akselin ympäri vaan viipottaa eestaas uistimen yläpuolella. Se oli mainospuheiden mukaan suunniteltu juuri Lapin taimenille ja harjuksille. Sen ura valitettavasti jäi lyhyeksi, koska eräässä virrassa se jäi kiinni pohjaan enkä saanut sitä ylös, vaikka kuinka kompastelin rantakivikossa. Harmitti.

Vielä alempana joessa tuli vastaan syvä, pitkä ja kapea virtapaikka. Heittelin pienillä syvännevaapuilla ja sain perättäisillä heitoilla useamman hyvänkokoisen harjuksen ja muutamia tärppejä. Koska kalaa tuntui tulevan melkein häiriöksi asti, vapautin ne kaikki. Tarkoitus oli “vähän myöhemmin” ottaa kala tai pari syötäväksi. Hetken päästä huomasin, ettei yksi vapauttamani kala ollutkaan lähtenyt uimaan vaan jäi kituvana kellumaan rantaan. Nostin sen vedestä tapoin, perkasin ja ripustin pajunoksan haaraan kannettavaksi. Onneksi otin kalan, sillä yhtäkkiä syönti lakkasikin.

Ilta alkoi hämärtyä ja alkoi tulla kylmä, joten lähdin vihdoin takaisin tuvalle. En nähnyt parin perhostelijan lisäksi muita kalastajia koko päivänä. Keräämäni nuotiopuut jäivät käyttämättä, mutta jätin ne Meekonjärven tuvan seinäpenkin alle käytettäväksi.

Matka tuvalle tuntui illalla paljon pidemmältä ja liukkaammalta kuin menomatkalla. Vesisade ja tuuli eivät juurikaan helpottaneet matkaa. Pääsin kuitenkin perille. Tupatoveritkin olivat jo palanneet tuvalle. Pari vaeltajaa oli lämmittelemässä, mutta he siirtyivät telttaan nukkumaan. Naureskelimme kalantulon vähyydelle ja lähdin ulos fileeraamaan kalaa illalliseksi. Siinä äheltäessäni yksi tupatovereista tuli kysymään, maistuisiko sushi. Naurahdin, kunnes tajusin ettei se ollutkaan vitsi. Pojilla oli sushiriisit, riisiviinietikat ynnä muut tarpeet mukana. Väinönputken lehtiä oli kerätty ja muutamia muitakin jänniä täytteitä mukana. Vain kala puuttui, joten yhdistimme voimamme.

Paistoin fileet pannulla kalamausteen ja voin kanssa. Samalla Markus valmisteli riisejä ja Jarkko paahtoi väinönputken lehtiä pannulla. Sumu-Harri paloitteli koskenlaskijaa ja aurinkokuivattua tomaattia. Kaikkien neljän kädet kävivät, kun pyörittelimme pöydän täydeltä riisipalloja ja laittelimme niihin täytteitä. Jostain pöytään ilmestyi vielä konjakkipullo ja kynttilä. Tuuli ulvoi kamiinan lämmittämän tuvan nurkissa. Repeilimme nauramaan, kun tajusimme absurdin kontrastin spontaanin sushi-illan ja jäätävässä tuulessa läpsyvässä teltassa nukkumisen välillä. Repeilimme vielä makuupusseissakin sen jälkeen, kun sushiöverit ja lämpö kaatoivat väen nukkumaan.

Osa illan susheista. Feng shui ei ehkä ollut parhain, mutta katosivat parempiin suihin.

Syöntivaihe.

Myöhemmin olen spekuloinut, että tämäkin olisi varmaan jäänyt kokematta, jos en olisi ollut liikkeellä yksin. Omalla porukalla jää niin helposti touhuamaan keskenään ja muiden ihmisten kanssa puuhailu jää vähemmälle.

Tässä vielä päivän kävelyt kartalla.

Päivän kävelyt Pitsuskönkäälle ja takaisin.


Yksinvaellus Käsivarressa osa 4: Siedjonjärvi-Meekonjärvi

Osa 1 – Valmistautuminen
Osa 2 – Kilpisjärvi-Paihkasjärvi
Osa 3 – Paihkasjärvi-Siedjonjärvi
Päivän reitti (myös kuvana jutun lopussa)
Alkuperäinen reittisuunnitelma
Lopullinen reitti

Kuvat voi klikata isommiksi.

Edellisenä iltana nukahdin jo ennen iltakymmentä. Uni loppuikin sitten aika lyhyeen ja aloin heräillä kuudesta eteenpäin. Sade ropisi telttaan ja makuupussissa oli vähän viileää, joten sain keräillä motivaatiota nousemiseen. Makoilin ja tunnustelin säätä. Lopulta ropina väheni sen verran, että nousin. Sää oli harmaa ja kaikkialla näkyi sadepilviä. Edellisen illan upea auringonpaiste ei jatkunut enää, mutta sumuinen ja sateinen tunturialuekin oli omalla tavallaan kaunis.

Tänään en kulkisi kovinkaan paljon olemassaolevia polkuja pitkin, koska ne melkolailla päättyvät Gohpevárrin rinteelle. Päivän alkuperäinen suunnitelma oli mennä Siedjonjärven pohjoispäähän ja jatkaa siitä ylängön läpi Kalottireitille, Meekonjärven tuvalle ja Reikämaahan yöksi eli yhteensä noin 16 km päivämatka – tai nyt jo pidempi, sillä en jatkanut edellisenä iltana niin pitkälle kuin oli tarkoitus. Mutta se onkin yksin reissaamisen hyvä puoli: ei tarvitse kalibroida omaa jaksamista muiden kulkijoiden mukaan.

Sateen uhatessa harkitsin helpompaa vaihtoehtoa, kuten lämmittelyä Kuonjarjoen tuvalla, jonne matkaa leiripaikaltani oli noin 6 kilometria. Sieltä voisin jatkaa Kalottireittiä Meekonjärvelle, jos puhtia riittää. Liikkeelle oli lähdettävä joka tapauksessa, koska en halunnut pysähtyä täällä ylimääräiseksi päiväksi, joten kasailin leirin.

Rinkan sadesuoja ei ollut tarpeeksi iso, kun pidin makuualustaa poikittain. Se piti siis laittaa pystyyn, jolloin se juuri ja juuri riitti. Tämä oli myös ensimmäinen vaellus, kun kaikenlaisia lisähihnoja tuli käytettyä tavaroiden ripusteluun.

Näkymä itään kohti Gahperusvarrin rinnettä, jonne leiriydyin edellisenä yönä. Saavuin etelästä eli “oikealta” rinnettä pitkin.

Kartan mukaan Siedjonjärven eteläpuolinen palsasuo oli “helppokulkuista” maastoa. Palsasuo (suo, jossa osa turpeesta on noussut routaytimisiksi kummuiksi eli “palsoiksi”) kiinnosti, joten halusin ainakin kokeilla kulkea sitä pitkin ja nähdä palsakummut lähempää. Sitten jatkaisin Siedjonvaaran eteläpuolista satulaa länteen ja siitä pohjoiseen pitämään mahdollista sadetta Kuonjarjoen tuvalle. Lähdin siis  kohti Siedjonjärven eteläpäätä ja palsasuota.

Aika pian Gohpevárrin rinteeltä alemmas laskeuduttuani totesin, ettei palsasuo todellakaan ollut helppo ylitettävä. Kauempaa katsottuna maasto näytti melko tasaiselta, mutta todellisuudessa kiinteitä, osin kivikkoisia maakumpuja ympäröivät erisyvyiset vesilompareet ja purot, ja lähes joka puolella kasvoi polvenkorkuista ja sitkeää pientä pajua. Käännyin siis takaisin ja kiersin palsasuon pienen, matalan järven eteläpuolelta (ks. päivän reitti). Sielläkin sai hyppiä kiviä pitkin, mutta porojen polkuja seuraamalla sain ylitettyä kivikon aika sujuvasti. Kun olin vielä laskeutumassa rinnettä alas, näin pari vaeltajaa jossain täällä, mutta he katosivat näkyvistä. He olivat ainoat ihmiset, jotka näin tuona päivänä – ehkäpä he olivat edellisillan pariskunta, joka jäi yöpymään Kutturankurulle.

“Helppokulkuinen palsasuo”, jonka ylitys tyssäsi. Oikealla kuvan ulkopuolella olisi ollut Siedjonjärvi, mutta aioin jatkaa suoraan kohti keskellä näkyvää lumirinteistä vaaraa.

Tätä ottaessa olin jo edellämainitun pienen järven toisella puolen. Pienet matalat purot halkoivat maisemaa. Kasvien värin perusteella voi osittain ennakoida kulkemisen vaikeutta: vaaleanvihreä/harmahtava kasvusto = odotettavissa pientä ja tiheää pajua, tummempi vihreä = sammalta ja varpuja.

Siinä kulkiessani aurinko alkoi paistaa ja pilvet katosivat. Pidin aamukahvitauon ison kiven päällä ja fiilistelin lämmennyttä ilmaa. Kiveltä eteenpäin kulku Jágon Ántte várrin reunaa oli aika helppoa ja Kuonjarjoelle vievä satula oli jo näköetäisyydellä. Kauempana näkyvien tunturien rinteillä näkyi vielä lunta. Näin paljon erikoisia, kulmikkaita suuria kivenlohkareita. Miksi ne ovat niin säännöllisen muotoisia?! Monissa kivissä näkyi myös ilmeisesti mannerjään kovertamia pieniä koloja, “minihiidenkirnuja”. En epäilisi, jos joku sanoisi, että koloihin on joskus laitettu pieniä uhreja. Mutta mistäpä näistä tietää.

Isolla laakealla kivellä oli kuiva paikka kahvin keittelyyn.

Vaikken tällä kertaa kovin lähelle isoimpia palsakumpuja päässytkään, niin palsasuo oli hieno kauempaakin. Suon toisella puolella häämöttää Siedjonjärvi.

Kulkija.

Mäkäräisen toukkia sikiämässä tunturipurossa.

Kulmikkaiden kivien “luola”.

Näitä oli sikin sokin, kuin Obelixin hiidenkivilouhoksessa.

“Minihiidenkirnu” maassa olleessa kivessä. Näitä näkyi siellä täällä.

Vaikka olin kulkemassa kohti Kuonjarjoen tupaa, niin skannailin jatkuvasti alapuolellani olevaa suoaluetta ja yritin arvioida, ylittäisinkö sen kuitenkin ja lähtisinkö suunnistamaan Siedjonjärven rannalle. Lopulta näin Siedjonvaaran puolella ison kiven, joka kävi maamerkistä. Päädyin hylkäämään Kuonjarjoen ja lähdin kohti Siedjon- ja lopulta Meekonjärveä. Olen hyvä muuttamaan mieltäni, mutta itseäni vartenhan tällä matkalla olinkin.

Ylitys meni ihan mukavasti ja takinkin riisuin jossain vaiheessa. Välillä tuuli laantui sen verran, että sääsket ja mäkärät löysivät iholle, mutta eivät häiritsevissä määrin. Olin käyttänyt sääskimyrkkyä tähän mennessä ehkä kerran. Ylitin kivikoita, jotka korkeamman veden aikana ovat puroja: kivet olivat asettuneet melko tasaisiksi astinkiviksi ja niiden alta kuului erikoisesti kaikuvaa veden solinaa. Kiviä ei selvästikään oltu häiritty, sillä suurtenkin kivien välillä oli virrannut niin paljon vettä, että ne olivat hioutuneet sopimaan toistensa koloihin ja kärkiin kuin löyhät palapelin palat.

Kaikkia ei ole luotu kulkemaan, mutta kyllä nämä vaivaiskoivutkin yrittävät, vaikka sitten ryömien.

Lopulta pääsin Siedjonvaaran puolelle ja nousin ylemmäs rinteeseen maamerkkikiveni luo. Kuljin poropolkuja pitkin vielä ylemmäs rinteeseen ja niitä seuraten lähdin kohti Siedjonjärveä. Kapustarinta vihelteli näköetäisyydellä ilmoittaen liikkeistäni (kun pysähdyin, vihellys oli matala ja kun lähdin taas liikkeelle, vihellys oli korkea). Laskeutuminen Siedjonvaaralta järven rantaan koostui luonnollisesti jälleen yhdestä suuresta kivikosta. Taas olin iloinen vaellussauvoistani.

Viimeinen osa laskeutumisesta Siedjonjärvelle. Kivetöntäkin kulkureittiä alkoi näkyä.

Pääsin rantaan, jossa oli helppo kulkea pehmeää sammalta ja varvikkoa pitkin. Satuin rannalla kohtaan, jossa  järvessä oli hiekkapohja ja sopivan helppo laskeutuminen veteen: Aika peseytyä. Aivan parasta kyllä olla yksin tunturijärvellä auringonpaisteessa, peseytyä jääkylmässä vedessä ja istuskella kuivattelemassa. Heittämällä vaelluksen parhaita hetkiä, eikä ollut kiire mihinkään.

Pesupaikka.

Kuivatellessa.

Pyykkäilin siihen mennessä käytetyt vaatteet ja ripustin ne rinkan ulkopuolelle kuivumaan. Lopulta lähdin kävelemään rantaa pitkin kohti pohjoista. Laakealla niemellä pysähdyin kalastamaan Loimu-lippaa heitellen. Rannoilla näkyi pintovan pientä kalaa ja kauempana kävi silloin tällöin pinnassa isompiakin kaloja. Jonkin ajan päästä kokeilin ottaa itsestäni kuvan kalastamassa. Sattumalta juuri kuvan heitolla sain hyvän kokoisen harrin. Se hankasi siimaa ja itseään vedessä olleisiin kiviin, mutta onneksi uistin säilyi. Sain samoilta sijoilta vielä pari tärppiä – toinen kaloista innostui pomppimaan pinnan yläpuolella ja oli muutenkin sellainen energiapakkaus, että se saattoi olla taimen. Valitettavasti se irtosi ennen tunnistusta.

Heitto.

Eka harjus tälle reissulle.

Rannalla kasvaneet hillat olivat vielä raakoja. Maasto oli välillä kivikkoista, välillä soista. Kivikot alkoivat olla jo peruskauraa, joten tuota pikaa olin järven pohjoisrannalla. Siitä lähdin suunnistamaan suoraan pohjoiseen Kahperusjohkan varteen, jonne oli vajaa kilometri. Kohdassa, johon tulin, oli todella mukava parin kosken välinen virtaava niva, jossa kalastaa. Sain melko pian yhden “tikkuraudun”, jonka vapautin koska leiriin oli vielä niin pitkästi matkaa. Muuta kalaa ei tullut vaikka pintakäyntejä olikin, joten kahlasin joen yli. Tässä oli jo sen verran leveyttä, että otin kengät pois ja laitoin kahluusandaalit jalkaan. Kengät roikkuivat kaulassa.

Kahperusjohkan kuohuja.

Kahperusjohkan nivaa.

Ensimmäinen rautu. Mielestäni vesiemme hienoin kala. Mustaan Senioriin nappasi, kunhan sain sen viritettyä uimaan niin, ettei se kellahtanut kyljelleen kovassa virrassa.

Kahperusjoen kahluupaikka. Aiemmat vaeltajat olivat jättäneet puusauvoja kahlaajien avuksi.

Jännää oli, mutta yli pääsin. Olin juuri kuivannut jalat ja laittanut kengät jalkaan, kun huomasin, että ***** teltta oli pudonnut kiinnityksestään. Paniikin poikasen kiristäessä mahaa tiirailin, näkyykö alavirrassa sinistä telttapakkausta posottamassa koskea alas. Ei näkynyt, joten ei auttanut muu kuin kahlata takaisin ja lähteä etsimään sitä, samalla kun kaikenlaisia skenaarioita pyöri päässä. Onneksi, onneksi teltta löytyi paikasta, johon olin laskenut rinkan kalastellessa, eikä minun tarvinnut lähteä kävelemään takaisin Siedjonjärvelle. Siispä pääsin jälleen kahlaamaan joen yli, ja tällä kertaa kaikki varusteet olivat mukana. Kiristin teltaremmit tuosta lähtien erityisen huolellisesti.

Teltta löytyi ruohikosta, jonne olin rinkan laskenut aiemminkin…

Auringonvalo alkoi jo kellertää, mutta vielä oli heiteltävä uistinta toisellakin rannalla. Mustalla Seniorilla nousi toinenkin rautu. Hyvä päivä siis kalastuksellisesti. Näistä olisi voinut tehdä ns. tikkukaloja nuotiolla ja rannalla olikin vanha nuotiopaikka. Jatkoin matkaa kohti pohjoista ja Kalottireittiä. Katsoin vähän kompassista suuntaa ja päättelin, että horisontissa näkyvien lakien on oltava Kahperusvaarat, joiden edestä Kalottireitti kulkee, joten suuntasin niitä kohti.

Edelleen näköetäisyydellä edellisestä leiripaikasta. :) Melkoinen nousu Siedjonjärveltä jo tässä vaiheessa.

En tiedä mikä naksahti päässä, mutta ensimmäisten mäkien ja kivikoiden jälkeen alkoi ihan jumalaton flow. Kivikot loppuivat ja yhtäkkiä maisemat ilta-auringossa olivat sellaiset, että tuntui kuin olisin kävellyt Rohanissa ja hetkenä minä hyvänsä rohirrim olisi voinut laukata esiin. Ei laukannut, mutta nautin olostani silti. Näin riekon, joka lehahti ihan jaloistani muutaman metrin päähän heiluttelemaan pyrstöään. Sormusten Herra -quotet kiersivät kehää päässäni ja askel suorastaan liisi.

Riekon suojaväritys.

Kahperusvaarat – Suomen Rohan.

Järjestäytyneet kivet kuivan puron pohjalla.

Vähän ennen Kalottireittiä ylitin reheviä kuivia purouomia. Yhden varresta löysin fossiililta näyttäneen kiven ja poimin sen mukaani. Jossain vaiheessa varpaitani alkoi särkeä mystisesti, mutta sille ei mahtanut mitään ja matkaakin oli enää muutama kilometri. Pääsin lopulta Kalottireitille ja aloin seurata sitä kohti Meekonjärven tupaa. Kohta Kahperusvaarojen takaa paljastui Meekonlaakson maisemat. Liioittelematta se on yksi Suomen hienoimmista paikoista ja ei ihme, että laakson reunalla kohoava erikoinen Saivaara kantaa nykyään UKK:n muistokylttiä (spoiler-kuvavaroitus). Urkki tykkäsi vaellella ja hiihdellä näillä seuduilla.

Saivaara.

Meekonlaakso ja vasemmalla Meekonpahta. Meekonjärvi on alhaalla vasemmalla, oikealla Jogas-/Porojärvi. Järvien ja jokien nimet tuntuvat olevan aika liukuva käsite, koska Jogas- ja Porojärvi ovat yhteydessä toisiinsa ja Kahperusjohkan “päähaara” muuttuukin ylempänä Kuonjarjohkaksi.

Jalkojenlepuutustauko.

Tuvan tuolla puolen näkyi houkuttelevan tyyni järvi, jonne teki mieli mennä kalaan. Viimeinen kilometri sattui varpaissa ihan tosissaan. Kengät eivät puristaneet ja kaikki liikkui normaalisti, mutta jostain syystä ukkovarpaita kirveli. Ihailin silti maisemia ja pääsin Meekonjärven tuvalle hyvissä voimissa. Koska Meekonjärven laakso oli niin hieno, jalat niin kipeät ja alkoi jo hämärtää, päätin etten jaksaisi enää jatkaa Reikämaahan yöksi vaan jäisin tänne.

Kopistelin sisään tupaan, jossa oli lisäkseni vain yksi henkilö, jo viisi-kuusi viikkoa yksin vaellellut mies. Vaihdoimme kuulumiset ja laitoin makuupaikkani valmiiksi. Lähdin yrittämään kalastusta, mutta kuten tupamies oli sanonut, rannan ja tuvan välissä ollut pajukko oli käytännössä läpitunkematon… Yritin tunkeutua itseäni pidemmässä pajukossa ollutta polkua melko pitkälle, mutta luovutin, kun vastaan tuli polkua leveämpi vesilätäkkö enkä nähnyt, miten syvä se oli – näytti liian syvältä. (Edit: Kuulemma pajukko EI ole läpitunkematon ja hyväkin kalastuspaikka on löydettävissä. :P) Palasin siis tuvalle ja aloin tehdä ruokaa. Niihin aikoihin tuvalle saapui pari muutakin vaeltajaa, suunnilleen omaa ikäluokkaani ollut mieskaksikko. Niin me neljä ruokailimme ja kuuntelimme vaellusmiehen tarinoita. Välillä vetäydyin kirjoittelemaan muistiinpanoja, valmistauduin iltapuulle ja pyörähdin pihalla katsomassa kuutamoa. Huomasin venytellessä, että kipeät varpaat olivat nyt tunnottomat… Ystävällisesti tarjottujen minttukaakaoiden jälkeen laitoimme nelisin laverille nukkumaan. Aluksi vähän epäilytti nukkuminen tuntemattomien seurassa, mutta tulimme juttuun eikä teltan pystytys houkutellut. Neljä mahtui mukavasti, lisäihmisten kanssa olisi pitänyt jo vähän tiivistää.

Rakeinen kuutamo ja Meekonjärven tuvan puucee.

Päivämatka: 15 km. Lähdin ehkä noin klo 9 ja tuvalle saavuin vähän ennen pimeän tuloa, ehkä 22 maissa.

Päivän reitti. Siedjonjärvestä Kahperusvaaran alle se on aika vapaalla kädellä piirretty, mutta mukailee totuutta.


Yksinvaellus Käsivarressa osa 3: Paihkasjärvi-Siedjonjärvi

Osa 1 – Valmistautuminen

Osa 2 – Kilpisjärvi – Paihkasjärvi

Koko vaellusreitti.

Tämän päivän reitti (myös kuvana raportin alaosassa).

Kuvat avautuvat samaan ikkunaan.

Sain yön nukuttua ja heräsin noin 7:45. Makoilin vähän aikaa ja sitten kasailin leirin. Ilma oli viileä ja enteili sadetta, vaikka aiemmin aamulla aurinko paistoikin ja lämmitti telttaa. Kasailin leirin, pesin edellisillan pannut, heitin tunturipuron raikkautta kasvoilleni ja noin tunti heräämisestä lähdin kohti Termisjärven tupaa. Säästin aamukahvittelun ja aamupala-lounaan sinne; lähtiessä haukkasin vain energiapatukkaa ja vettä. Aioin paistaa tuvalla makkarat, jotka olin alunperin aikonut paistella edellisenä iltana. Sää oli hetken aikaa kuiva, mutta sade tuntui painavan päälle.

Telttapaikka aamulla. Termisvaaran laki oli sumupilven peitossa, mutta idässä kajasti kirkkaampi taivas.

Päätös tehdä edellisillan leiri Paihkasjärven alueelle osoittautui oikeaksi. Polku Termisjärven tuvalle oli jatkuvasti enemmän tai vähemmän vetinen. Mönkijänjälki oli liejuinen, rinnesuo taas… soinen. Mutta maisemat olivat tosi hienot ja pääsin tuvalle juuri sateen alkaessa. Viimeiset tuvalla yöpyneet lähtivät minun tullessani puoli yhdentoista maissa. Samaan aikaan tuvalle saapui porukka oululaisia syömään ja keittelemään kahvit. He olivat jo matkalla Kilpisjärvelle ja sainkin heiltä mm. paketillisen voita, josta kyllä iloitsin monta kertaa reissun aikana, vaikka aluksi kieltäydyinkin ottamasta sitä. Kiitos vielä kerran, jos joku teistä lukee tämän ja tunnistaa itsensä!

Termisjärven tupa. Sadepilvet hiipivät alemmas…

Omakuvan harjoittelua ja sateen pitoa Termisjärven tuvalla.

Viivyin tuvalla aika pitkän tovin ja kuivattelin vaatteita. Keitin kahvivettä kamiinalla ja paistoin makkarat. Samoilla lämmöillä oululaiset kuivasivat kamppeitaan. Rinkkakin keveni, kun löysin sivutaskusta täyden 1,5 litran vesipullon, jonka luulin kadottaneeni jo Keminmaassa… Se sai jäädä matkasta. Sain syötyä 3 makkaraa ja samalla silmäilin päivän reittiä. Oulun väeltä olin saanut vinkin, että Termisjärven itäpäässä on lompareita, joista nousee harjuksia. Heillä oli mukana myös tenkara-vapoja, jollaisen näin nyt ensimmäistä kertaa. Se on vähän kuin teleskooppionkivapa, mutta pakkautuu lyhyemmäksi ja on tarkoitettu perhostukseen puroilla. Siinä ei ole kelaa vaan siima perhoineen kiinnitetään vapaan. Tenkara on suosittu kalastustyyli Japanissa ja rantautuu (hehheh) vähitellen muuallekin.

Yhden maissa lähdin jatkamaan matkaa, kun näytti siltä, että taivas alkaa kirkastua. Aloitin kalastelun aika pian tuvalta lähdön jälkeen, kun Termisjärveen laski Salmikuruun mukavan näköinen puro. Salmikuru tunnetaan “auton kokoisista” kivistään eikä se ole erityisen rakastettu reitti vaeltajien keskuudessa. Utelias kun olen, niin haluaisin ehkä silti kokeilla sitä kerran, jotta tietäisin olla menemättä toiste. Tylsää olla vain kuulopuheiden varassa!

Näkymä “pahamaineiseen” Salmikuruun.

Reissun uistinvalikoima. Taimen, rautu ja harri olivat tähtäimessä. Lippoja, pari pitkälle lentävää lusikkaa, jigejä syvänteiden ronkkimiseen, vaappuja sekä matalaan että syvään veteen ja pari kevlar-peruketta pahan päivän (haukien) varalle löytyi vaellusvalikoimasta. Heittelin näitä UL-virvelillä.

Heittelin puron suulla vähän aikaa, mutten saanut mitään. Vesi oli kirkasta ja aurinko paistoi. Ilman takkia pärjäsi hyvin ja tauolla söin maasta karpaloita. Kun pääsin järven itäpäähän ja näin ensimmäistä kertaa Jollán-Mallan takaa avautuvan maiseman, niin olihan se hieno: Termisjärvestä laskevat purot/joet kohisivat rinnettä alas ja maisemaa täplittivät monenkokoiset ja -muotoiset lammet. Vaeltajapariskunta oli löytänyt sieltä mahtavan leiripaikan ja mies näytti kantavan leiriin isoa kalaa, joka saattoi olla harri.

Termisjärven laaksoa. Lämmintä pukkasi, mutta myös tuulta.

Termisjärven itäpuolen lompareita, jotka jatkuivat tästä pohjoiseen. Kalan kantaja oikeassa reunassa.

En kehdannut jäädä häiritsemään leiriytyjiä tuppautumalla kalastamaan, joten jatkoin matkaani. Pian ylitin jo ensimmäisiä puroja, jotka eivät näin ensikertalaiselle olleet kovin helppoja. Muilta kulkijoilta se näytti onnistuvan aika kepeästi, kuten itseltänikin myöhemmin. Pysähdyin heittelemään lompololle, johon laski kaksi vuolasta puroa. Sain hyvän kokoisen harjuksen, mutten halunnut vielä leiriytyä tai pitää taukoa, joten laskin sen takaisin kotilompoloonsa.

Kalaa vapauttaessani alkoi rivakka sadekuuro, joka sai minut liikkeelle. Ukkosen jyrinääkin kuului matkan päästä. Kun pakkasin kalastus- ja kahlausvälineitäni, pari ohitti minut purojen halki hypähdellen. Minua ei paljoa naurattanut ylittää kiviä pitkin syvää (= yli polven) puroa rinkka selässä, samalla kun täydessä pituudessaan oleva virvelini odotti ukkosenjohdattimen virkaa. Jos olisin luiskahtanut, niin vähintään kengät olisivat kastuneet. Selvisin kuivana ilman salaman iskua ja sadekin lakkasi. Sateenkaaren kajossa, voitokkaana, jatkoin matkaani kohti Kutturankurua, jota pitkin aioin jatkaa pohjoiseen seuraavaan leiripaikkaani Siedjonjärven länsirannalle.

Vaikka sade oli tulossa, niin upaa maisemaa oli pakko kuvata.

Sadekuuro ohitti minut. Sateenkaarta oli paljon mukavampi katsella.

Polku, jonka piti mennä Kutturankuruun, katosi sekä minulta että pariskunnalta, joka oli aiemmin ohittanut minut. Näin kuitenkin itse kurun, joten hieman kivikoita pitkin pohjoiseen seikkailtuani löysin lopulta oikean reitin. Kurun kiipeäminen oli siihen astisista rankin osuus ja pysähtelin usein. Kutturankurulla kännykkä taisi toimia viimeistä kertaa ja siitä eteenpäin olinkin 4 päivää peittoalueen ulkopuolella. Kurun pohjalla kohisi puro, jota reunustivat paikoin melko jyrkätkin kiviseinämät. Kurun yläpäässä kulku oli helpompaa ja polkukin siirtyi puron toiselle puolen, aurinkoiselle itärannalle. Oli selvää, kummalle puolelle puroa aurinko paistoi enemmän, sillä aurinkoisella puolella ruohot ja kukat kukoistivat ja loistivat auringossa, kun taas varjon puolella oli pelkkiä harmaita kiviä.

Kutturankurun polku löytyi lopulta tuolta toiselta reunalta.

Omakuva, mikä ihana tekosyy pitää taukoa ja syödä vähän lakritsisuklaata.

Elämä varjossa vs. elämä valossa. Itse kyllä valitsen jälkimmäisen.

Minusta kirkas vesi näytti niin siistiltä, että esittelenpä muillekin! Huomaa vedenpinnan rikkovat vaaleanvihreät sammaleet.

Minut aiemmin ohittanut pariskunta oli leiriytynyt aivan upealle paikalle Kutturankurun itäpuoliselle Gohpevárrin rinteelle. Sieltä näki kauas etelään ja aurinkokin paistoi. Jutustelimme kurun kiipeämisestä, tulevista reiteistä ja menneistä vaelluksista. Kuulin tarinoita alueen autiotuvista. Kunnon erämaafarmasistina myös täydensin heidän lääkearsenaaliaan allergialääkkeellä. Rouvalle oli noussut kutisevia paukamia, mutta minua eivät sääsket ja mäkärät jostain syystä kiusanneet, joten annoin suurimman osan antihistamiineistani heille.

Itse lähdin vielä tavoittelemaan Siedjonjärven länsirantaa, jonne olin suunnitelmani mukaan leiriytymässä kolmanneksi yöksi. Melkein kaduin päätöstäni, kun eteen tuli jälleen yksi iso kivikko ylitettäväksi. Tällä kertaa huomasin, että aiemmat kulkijat olivat merkanneet kulkureitin pinoamalla pieniä kiviä isojen päälle. Pääsinkin kivikon yli kohtalaista tahtia ja fiilistelin Gohpevárrin länsirinteeltä avautuvia näkymiä. Päätin sittenkin leiriytyä tänne, koska oli vielä aurinkoista ja paikka oli niin hieno. Näin Siedjonjärven, mutta sinne oli vielä niin pitkä matka, että päätin viettää pidemmän illan (kello oli noin 19:30). Keittelin pastat makkaralla ja kuivattelin sateessa kastuneita varusteita ilta-auringossa. Nukkumaan laittaessa ja hämärän laskeutuessa mietin, että nyt olisi kerran elämässä -tilaisuus nähdä revontulia vaelluksella, mutta makuupussissa oli jo niin ihanan lämmin, ettei taistelutahtoa riittänyt kohdata illan koleutta: nukahdin.

Polkumerkkejä kivikossa. Ensimmäinen on ihan vasemmassa reunassa, seuraavat keskempänä kuvaa.

Muu seura iltaleirissä vaihteli, mutta nämä pysyivät.

Tältä leiripaikalta aukeni Maisema, eikä yhtään harmittanut leiriytyä tarkoitettua aiemmin. Keskellä näkyy Siedjonjärvi, jonne alunperin aioin yöksi.

Kello oli leiriytyessä about 19:30 eli yhteensä olin liikkeellä reilut kahdeksan tuntia ja matkaa tuli 13 kilometriä. Alla päivän reitti:

Termisjärven pohjoisrantaa Kutturankurulle, jota pitkin pohjoiseen Gohpevárrin rinteille yöksi.


Yksinvaellus käsivarressa osa 2 – Kilpisjärvi-Paihkasjärvi 11.8.2017

Ohje: Kuvien pitäisi avautua uuteen välilehteen. Jos ei, niin kannattaa avata ne. Tätä kirjoittaessa galleriatoiminto ei oikein pelaa. Päivitin lopunkin pakkausosion edelliseen päiväkirjamerkintään.

Osa 1: Valmistautuminen

Olin jo aiemmin matkustanut Espoosta Keminmaahan. Matkan piti jatkua niin, että lähtisin junalla Kemistä Rovaniemelle ja hyppäisin sieltä bussiin, joka on Kilpisjärvellä 17:30 jälkeen. Kun pääsimme vanhempieni kanssa Kemin juna-asemalle, paljastui, että juna oli noin 80 minuuttia myöhässä. En saanut ajoissa tietoa, odottaisiko Kilpisjärven bussi Rovaniemellä junasta tulijoita, joten vanhempani armollisesti kuskasivat minua ylimääräiset 100 km Rovaniemelle asti. Huvin piikkiin meni tämäkin reissu, onneksi. :)

Juna oli myöhässä. Kiitos VR.

Bussi odotti junasta tulijoita, mutta olipa mukavampi tunne päästä bussiin jo heti linja-autoasemalta asti eikä stressata junassa, joutuisinko yöpymään Rovaniemellä ja taas myöhäistämään retkisuunnitelmaani vai en. Bussimatka kesti kuutisen tuntia. Heti kaupungin keskustasta viereeni tupsahti tukevasti humalassa näin aamupäivästä ollut mies, joka puhui taukoamatta seuraavat nelisenkymmentä kilometriä. (-Shaako tähän ishtua? -Jos pysyt pystyssä niin istu vaan.) Onneksi hän puhui sen verran hiljaa, että pääsin pään nyökyttelyllä. Hän ei myöskään nukkunut pysäkkinsä ohitse.

Koska olimme odottaneet junasta tulevia matkustajia, tauoille ei ollut aikaa. En ollut ottanut vaellukselle lukemista mukaan, joten olin ajatellut ostaa jonkin lehden taukopaikalta. Se kuitenkaan ei onnistunut. Puhelintakaan en viitsinyt räplätä, koska bussissa ei ollut virtapistokkeita ja akkua piti säästää.

Perillä

Matka kuitenkin meni ihan mukavasti, ja Palojoensuussa vaihtunut kuski tunnisti nimeni matkustajalistasta – hän on samalta kylältä kotoisin kuin isäni, ja tuntee paljonkin sukulaisiani. Siinä sitten turistiin mukavia, kunnes Saanan rinne alkoi näkyä, Kilpisjärven Luontotalon pysäkki tuli vastaan ja jäin kyydistä. Nyt se alkaa!

Pysäkillä kimppuun tuli heti  lupaava parvi mäkäräisiä. Ne eivät häirinneet liikaa, joten myrkkyä lisäämättä heitin  rinkan selkään ja lukaisinalueen infotaulut Luontokeskuksen parkkipaikalla. Sitten lähdin ihdoin Kalottireitille ja kohti Termisjärveä noin klo 18:20. Lähetin viimeiset viestit ja pakolliset sometukset ennen kännykän sulkemista.

Luontokeskuksen parkkipaikka. Saana-tunturi näkyy taustalla.

Ensimmäiset kilometrit kuljin mukavassa tunturikoivikossa. Vaikutti siltä, että Norjan puolelta päälle tulee sadekuuro tai useampi, mutta onneksi ei satanut muutamaa pisaraa enempää. Ylitin Tsahkaljärveen laskevan puron siltaa pitkin. Samalla tunturikoivikko päättyi ja puuton alue alkoi. Sillan toisella puolella ollut opaste antoi ymmärtää, että Termisjärvelle olisi matkaa vielä 12 kilometriä. Aloin seurata mielestäni selkeintä polkua kohti itää.

Kilpisjärven tunturikoivikkoa.

Kulku oli aika rankkaa, sillä maasto vaihteli kivikosta pehmeähköön, rinkka oli painavimmillaan ja vaellussauvat vielä matkustusmoodissa sivutaskussa. Otin sauvat käyttöön ja annoin arvoa sille, että olin ottanut molemmat sauvat mukaan – jossain vaiheessa olin harkinnut ottavani vain yhden. Sauvat antoivat tukea ja kevensivät kulkua yllättävän paljon. Ihastelin näkymiä Norjaan.

Näkymä Saanalle ja Norjan puolelle.

Jossain kohtaa seuraamani mönkijänura kääntyi mielestäni liikaa pohjoiseen enkä jaksanut enää seurata sitä, sillä en ollut satavarma, minne ura johtaisi. Näin kuitenkin jo, missä jyrkät tunturirinteet syöksyivät kohti Termisjärveä, joten aloin kulkea suoraan maaston halki. Virhe vai ei, en tiedä. Osa matkasta oli mukavaa kangasta, osa oli kohtalaisen helppokulkuista “rinnesuota”, ja kohtasinpa myös kierrettäviä lampareita, pieniä solisevia puroja ja niistä siinneitä sääskiä. Etelästä Paihkasvaaran rinteiltä kuului kummallisia eläinten huutoja – naaleja tai kettuja kenties? Pari kilometriä kuljettuani ylitin ensimmäisen “kunnon” puron kiviä pitkin ja saavutin taas oikeaan suuntaan menevän polun.

Tuolla jossain rinteet laskeutuvat Termisjärveen. Oikealta lukien kuvassa taitavat näkyä Paihkasvaara, Termisvaara ja yksi Salmivaarojen huipuista.

Punaiseksi värjäytynyt lammikko. Myös kokonaisia punaisia puroja näkyi siellä täällä.

Termisjärven autiotupa näkyi jo, ja sinne olisin halunnut yöksi. Ilta alkoi kuitenkin jo hämärtyä ja aiemmin kohtaamani miehet olivat sanoneet, että reitti Termisjärven tuvalle on märkä. Tupa ei vaikuttanut tulevan yhtään lähemmäs ja kartasta päätellen matkaa oli vielä useampi kilometri. Niinpä jäin Paihkasjärven itäpuolelle kuivalle mutta möykkyiselle alueelle telttoineni yöksi. Matka päättyi noin puoli kahdeltatoista yöllä. Tuuli alkoi puhaltaa. Väsyneenä kokosin teltan, hain vettä purosta ja laitoin trangian pikavauhtia tulille teltan tuulensuojaiselle puolelle. Lisäsin pastaani liikaa vettä ja sitä kiehutellessani lapioin keitoksesta kuolleita sääskiä lähemmäs kymmenen. Juuri kun sain ruuan riittävän valmiiksi, alkoi sadella. Jouduin nukkumaan korvatulpat korvissa, sillä jokin teltanlieve jäi sen verran löysälle, että se läpätti tuulessa. Etsin mukavaa asentoa. Nukahdin väsyneenä ja hieman itseäni epäillen.

Termisjärven tupa näkyy jo illan kajossa. Tässä näkyy jo, minkä takia Termisjärvi on suosittu kohde. Monta tunturia nousee jyrkästi 400 metriä järven pinnasta. Laakso on jäätikön muovaama.

Liikkeellä: 18:20-23:30. Kuljettu matka: n. 10 km.

Arvio ensimmäisen illan reitistä.

 


Yksinvaellus Käsivarressa osa 1 – valmistautuminen

Kesälomani loppui viime maanantaina. Perjantaina 19.8.2017 palasin viikon mittaiselta vaellukselta Käsivarren erämaahan. Vaelsin ensimmäistä kertaa yksin ja ilman merkittyä reittiä. Nyt, 30.8.2017, on aika korkata olut ja aloittaa muistelu. Ohje lukemiseen: Kuvat kannattaa avata seuraavaan välilehteen. Galleriatoiminto ei tätä kirjoittaessa toiminut kovin hyvin.

Halusin lähteä Lappiin, koska edellisestä Lapin vaelluksesta oli jo ihan liikaa aikaa. Se suuntautui Hetta-Pallas-reitille vuonna 2008. Mitä hittoa, melkein kymmenen vuotta sitten? Oli siis jo aikakin lähteä, jos aikoo itseään vaellusihmisenä pitää.

Halusin sisällyttää reissuun edellistä enemmän kalastusta ja päästä kunnolla irti oravanpyörästä. Nyt halusin siis lähteä yksin, tai jos joku haluaisi liittyä seuraan, niin pitäisi joko sietää tai harrastaa kalastusta. ;)

Linkit muihin osuuksiin:

Osa 2: Kilpisjärvi-Paihkasjärvi

Minne lähteä?

Pyörittelin pitkään vaellusta Pöyrisjärven erämaa-alueelle, koska minua kiinnostavat alueen hiekkadyynit. Päätin kuitenkin lähteä Käsivarren erämaahan, sillä Kittilään pääsee etelästä lentäen kohtuuhinnalla, ja sieltä on vain muutaman tunnin bussimatka Kilpisjärven alueelle. Lisäksi bussimatkan varrella voi jäädä minne huvittaa ja aloittaa vaelluksen sieltä. Puhumattakaan suurtunturialueen puuttomuudesta ja rajoittamattomista näköaloista, ah!

Milloin vaeltamaan?

Kesälomat piti sumplia tiimitovereiden kanssa jo alkukesästä. Ajattelin jättää pahimman räkkäajan (= heinäkuun puoliväli) väliin ja antaa sääskille ja mäkäräisille muutaman viikon kuolemisaikaa, joten loman voisi aloittaa elokuun ensimmäisellä viikolla. Lopultahan kävi ilmi, että tänä vuonna koko kesä on myöhässä, joten mielessä kävi, onko räkänkin pahimmat hetket siirtyneet myöhemmäksi?

Loman aloitus myöhentyi vielä viikolla alkuperäisestä suunnitelmasta, joten päätin lähteä vaeltamaan joskus elokuun tokalla viikolla, kunhan säätiedotus näyttäisi tarpeeksi hyvältä. Yksin lähtemisen hyviä puolia, ettei ole niin päivän päälle. Elokuun puolivälissä saattaisi olla vielä lämmintä säätäkin, minulla nimittäin on vain kesämakuupussi…

Reitin suunnittelu

Ensimmäinen suunnitelma oli jäädä bussista Ropitunturin lähistöllä, lähteä siitä vaeltamaan erämaahan ja päätyä lopulta Kilpisjärvelle. Piirtelin Karttapaikassa, tarkemmin maastoa tuntematta, fiilistellen, kaiken mitä “halusin” nähdä ja katsoin, paljonko tulisi matkaksi. Lopputulos oli jotain tällaista:

Ensimmäinen reittiajatus Ropilta Munnikurkkioon, Ailakkavaaralle ja Kilpisjärvelle

Munnikurkkiolle päädyin, koska paikannimi oli hauska ja Torisenon vartta kulkeva hiekkaharju näytti kartalla siistiltä. En googletellut juurikaan reissuraportteja ja valokuvia, koska halusin lähteä reissuun näkemään ja kokemaan uusia asioita itse, ensimmäistä kertaa. Liian tarkat reittisuunnitelmat ja valokuvien tuijottelut laimentaisivat kokemuksen yllätyksellisyyttä ja kokemuksen syvyyttä. Lainasin kuitenkin kirjastosta muutamia kirjoja vierailun arvoisten kohteiden löytämiseksi:

  • Suomen retkeilyopas: retkeilyreitit ja -alueet, luontopolut, erämaa-alueet, kansallispuistot, luonnonpuistot, päivätuvat, autiotuvat, varaustuvat, ympäristöä säästävä retkeily (Rautio Antero ym. 2001)
  • Erämaat: Pohjoisen Lapin vaelluskohteet (Laaksonen Jouni, 1967)
  • Pohjois-Skandinavian vaellusreitit (Ahonen Harri, 2014)

Näistä toimivin minulle oli keskimmäinen, vanhin kirja, jossa kuvailtiin muutama vaellusreissu alueella sekä tarkemmin maasto-olosuhteita Lapissa. Muut kirjat sisälsivät eniten kuvailua autiotuvista ja merkityistä reiteistä. Itselläni oli vielä tuossa vaiheessa tarkoitus yöpyä teltassa, poissa reiteiltä, joten ko. kirjoista ei ollut apua. Ostin myös Ropi-Kalkkoaivi-Munnikurkkio -alueen kartan.

Vaikka olin pitkään puhunut täydellisestä erämaavaelluksesta poissa tunnetuilta poluilta, niin sisu kuitenkin nousi kaulaan kuvassa olleen 110 kilometrin vaelluksen kohdalla. Lopulta muutamien reittipyörittelyjen ja perehtymisen seurauksena tein todellisuuskatsauksen: 1) En ollut vaeltanut pitkää matkaa todella pitkään aikaan, 2) enkä koskaan yksin, 3) saati merkittyjen reittien ulkopuolella. 4) Sää voisi yllättää, 5) alueella ei todennäköisesti ole juuri ketään apuna jos jotain sattuu, 6) kännykkä ei kuulu, eikä 7) Käsivarren erämaassa esiintyvillä pajuviidakoilla ole hyvä maine. Reissusta olisi voinut tulla käsittämättömän huippu, mutta se olisi myös voinut mennä pahasti pieleen.

Lopullinen reittisuunnitelma, jonka sain valmiiksi pari päivää ennen starttia, olikin sitten vähän helpompi. Päätin matkustaa Kilpisjärvelle saakka Ropille jäämisen sijaan ja mukailla osittain Kalottireittiä. Viettäisin muutaman yön autiotuvissa sekä suunnistaisin muutamia päiviä maastossa.

Lopputulos olisi siis 7 yötä reissussa: 6 yötä maastossa ja 1 yö Kilpisjärvellä Retkeilykesuksella. Reitillä on paljon jokia ja järviä kalastettavaksi. Yksi päivä olisi varattu täysin lepo- ja kalastuspäiväksi pääkohteessani Toskaljärvellä: sinne laskee maanalainen joki, joka on muovannut Suomen ainoan tunnetun karstiluolan, joka on googlen mukaan ehkä myös Suomen pisin luola. Lisäksi sen pitäisi olla hyvä rautujärvi, samoin kuin lähistöllä olevien muiden järvien. Olihan tässäkin 100 kilometriä käveltävää, mutta edellisten kokemusten perusteella 15 km päivämatka on melko kohtuullinen ja yksi vapaapäiväkin oli luvassa, joten luotin jaksamiseeni.

Lopputuloksena olin siis lähtemässä liikkeelle Kilpisjärven Luontokeskukselta, josta Kalottireitti starttaa. Tarkempi suunnitelma olisi seuraava:

Lopullinen reittisuunnitelma.

  • Ensimmäisenä päivänä (iltana) kävelisin siis Termisjärven rannalle ja viettäisin yön Termisjärven autiotuvan lähistöllä. (noin 15 km)
  • Toisena päivänä ylittäisin Kutturankurun ja yöpyisin Siedjonjärven rannalla. (14 km)
  • Kolmantena päivänä ylittäisin Kahperusjoen, kulkisin pohjoiseen Kalottireitin varteen, kääntyisin kohti itää, huiputtaisin Saivaaran ilman rinkkaa, kahlaisin Reikämaahan ja yöpyisin siellä (16 km)
  • Neljäntenä päivänä ylittäisin Reikämaan kahlaamon ja leiriytyisin Toskaljärven tuntumaan. Päivän viettäisin kalastaen. (x km)
  • Viidentenä päivänä kulkisin Toskaljärveltä Annjaloanjin ylängön yli katsastamaan Pitsuskönkään, Suomen korkeimman putouksen. Sieltä kiertäisin Meekonvaaran ympäri Meekonjärven autiotuvalle tai sen tuntumaan (15 km)
  • Kuudentena päivänä kulkisin Kalottireittiä pitkin Saarijärven autiotuvalle yöksi: reissun pisin päivämatka (17 km)
  • Seitsemäntenä päivänä kävely Saana- ja Iso-Jehkas -tunturien välistä Kilpisjärven retkeilykeskukselle telttamajoitukseen, iltasaunaan, syömään pizzaa ja juomaan olutta, joka varmasti maistuisi (14 km).
  • Kahdeksantena päivänä bussimatka Rovaniemelle ja sieltä junalla Keminmaahan

Periaatteessa varaa oli pitää vielä toinenkin lepo- tai kalastuspäivä jossain sopivassa kohteessa. Sen päätöksen tekisin paikan päällä.

Ennen matkaa lähetin reittisuunnitelman sekä Kilpisjärven luontokeskukselle että Retkeilykeskukselle, kuten on ohjeistettu. Tietävät sitten lähettää pelastajat liikkeelle, jos ei ala kuulua naista takaisin.

Vaatteet ja tekstiilit

Tykkään pakata vaatteet “kategoriansa” mukaan minigrip-pusseihin. Näin vaatteet pysyvät järjestyksessä ja niistä saa puristettua ylimääräiset ilmat pois. Minigrip-pusseissa ne ovat myös suojassa kastumiselta, jos vaikka kaatuisin kahlatessa.

Tämän reissun vaatevoittaja oli ehdottomasti kevytuntuvatakki. Se pakkautuu todella pieneen tilaan, toimii loistavasti tyynynä makuupussi-pussin sisään tungettuna ja on todella lämmin. Kiitos työnantajalleni, joka lahjoitti kyseiset takit koko henkilökunnalle.

  • alusvaatteita muutamat, ettei tarvitse heti pyykätä
  • viidet pitkävartiset sukat
  • yhdet lämpösukat iltojen ja öiden viettoon
  • kerrasto
  • 2 pitkähihaista urheilupaitaa
  • 2 urheilutoppia lämpimien päivien varalle
  • 1 vaellushousut
  • 1 juoksutrikoot varahousuiksi
  • shortsit lämpimien päivien varalle
  • maastosandaalit leiriin ja kahlaukseen
  • vaelluskengät: Lowa Mauria W gtx. Ostin ne keväällä Outdoor Exposta. Ne ovat nupukkinahkaa ja niissä on goretex-kalvo. Pituutta on vähän yli nilkan ja pitävät vettä noin nilkkaan asti. Kengät ovat tukevat, mutta eivät kaikkein järeimmät saatavilla olevat. Ajoin niitä jonkin verran sisään sekä testailin vedenpitävyyttä kesän aikana kalassa käydessäni. Enemmänkin olisi varmasti kannattanut testailla, mutta kengät eivät pettäneet, joten olen tyytyväinen.
  • kevytuntuvatakki
  • hiihtohanskat
  • putkihuivi
  • lippalakki
  • pyyhe: aioin ottaa mikrokuituretkipyyhkeen, mutta otin sittenkin luksustavaraksi tavallisen ohuen froteepyyhkeen

Onnistuin valitsemaan vaatetukseni todella hyvin, sillä kylmä ei ollut missään vaiheessa, mutta mitään ei jäänyt käyttämättä.

Varusteet

Lusikat, ja sitä myöten retkeilytarvikkeetkin, menivät jakoon kesällä. Kengät olin ostanut jo keväällä, mutta jouduin hankkimaan muutakin. Joitain varusteita myös lainasin vaellusta varten. Kaiken kaikkiaan rinkka taisi Keminmaasta lähtiessä painaa 23 kg, eli jokusen kilon liikaa minulle, sillä painan vähän yli 60 kg. Todella pian kuitenkin tyhjensin täysin turhaksi lopulta jääneet isot vesipullot, ja ensimmäisen päivän aikana söin makkarapaketin. Sen jälkeen alkoikin jo askel kulkea vähän eri tavalla. :)

Majoittuminen

  • (kesä)makuupussi
  • makuupussilakana: semisti heräteostos, mutta se tarjosi vähän lisää lämmikettä kesämakuupussini kanssa. Toimi hyvin. Ilmeisesti puuvillainen tai silkkinen olisi polyester-versiota parempi, mutta ilman vertailukohtaa sanon, että olin riittävän tyytyväinen ostokseeni.
  • makuualusta: ostin paksun vaahtomuovisen makuualustan
  • teltta: sain lainaan kaveriltani Fjällräven Abisko Lite 1 -sooloteltan. Se oli todella kevyt kantaa ja helppo pystyttää. Vaihtoehtona olisi ollut 2 hengen Fjällräven Akka -telttani, joka olisi ollut yhden hengen reissulle aika painava kannettavaksi.

Kulkeminen

  • kartta: ostin Halti-Kilpisjärvi-ulkoilukartan mittakaavassa 1:50000.
  • vaellussauvat: ehdottomat tuossa maastossa, varsinkin yksin kulkiessa. Löysin lähes käyttämättömät, pituudeltaan säädettävät, tori.fin kautta. Hintaa oli 40 euroa.
  • kompassi
  • sadeviitta: punainen ja iso, jota olisi tarvittaessa voinut käyttää myös merkin antoon, jos olisin joutunut kutsumaan apua

Ruokailu

  • spriipolttoinen trangia, sain lainaan
  • 750 ml spriitä (jäi ylikin. Autiotuvilla oli kaasuhellat.)
  • makkarakeppi
  • puinen lusikka/kauha ja voiveitsi
  • luha
  • 2x 1,5 litran vesipullot
  • 2x 0,5 litran vesipullot: nämä olisivat riittäneet yksistään kevyesti. Tiedänpähän seuraavalla kerralla.
  • termosmuki

Kalastus

  • puukko
  • kalastuspihdit
  • rasiallinen koskikalastukseen sopivia uistimia + muutama raskaampi pitkälle lentävä uistin
  • UL-virveli
  • mittanauha (kaloilla on alamitat)
  • kalastuslupa: Enontekiön erämaan kalastuslupa nro 1551 kustantaa 35 euroa/viikko
  • vedenpitävä pussi kännykälle

Hygienia

  • hammasharja
  • matkatahna
  • 100 ml putelit biohajoavaa saippuaa ja shampoota
  • hiusharja
  • kosteusvoidetta pieni tuubi,  t. atoopikko

Ensiapu

Lääkkeet olivat pienessä minigrip-pussissa. Muut mahtuivat pieneen ea-laukkuun, jonka sain lainaan. Desinfiointiainetta en ottanut mukaan, sillä suihkuttelun voi korvata puhtaassa vedessä huljuttelulla.

  • ideaaliside
  • pieniä sideharsoja, joista tarvittaessa voi tehdä painesiteen
  • rakkolaastareita
  • laastareita
  • kipulääkettä
  • allergialääkettä
  • vedenpuhdistustabletteja
  • pinsetit

Sälä

  • varavirtapankki. Älypuhelimeni pitäisi latautua tuolla nelisen kertaa täyteen. Vartan pankki on painava, mutta tuo turvallisuutta. (Voi niitä tyhmäpuhelinaikoja, kun mitään tällaisia ei tarvinnut miettiä…)
  • hihnoja: just in case kaikenlaiseen kiinnitykseen
  • ripustusnyöriä 5 m: just in case
  • kipinäsytytin: Kipinää saa aikaiseksi märkänäkin, jos tikut kastuvat ja hätä iskee.
  • sääskimyrkkyä
  • hyttyshuppu
  • selfiekeppi: menin hankkimaan sellaisen, joten sitä on käytettävä
  • korvatulpat
  • taskupeili
  • lompakko

Suurkiitos Mikolle ja Lassille tuesta ja teltan sekä trangian lainasta.

Tulevaisuudessa hankittavia retkeilyvarusteita: sooloteltta, fileerauspuukko, retkikeitin, pilli. Tätä kirjoittaessa kolmen vuodenajan makuupussi, Warmpeace Viking 600, on jo hankittu.

Ruuat

Ruokailun suunnittelu on minulle todella vaikeaa. Syön arkenakin paljon, joten ruuan määrä meni hieman katastrofinpelko edellä, koska odotettavissa oli pitkiä kävelyitä ja siitä johtuen suurta kalorinkulutusta. Ruokasuunnitelma, jonka mukaan valmistin ja ostin ruokaa, on alla. Valitettavasti en tehnyt täsmällisen tarkkaa listaa siitä, paljonko ruokaa oli mukana.

Ruokasuunnitelma viikon vaellukselle (klikkaa suureksi)

Ruokaostokset:

  • Pikakahvia: lusikoin viikon annoksen ja vähän päälle minigrip-pussiin. Itse juon päivässä vain aamukahvin, jota ilman en pärjää, joten määrä oli kohtuullinen.
  • Makkaraa: 1 paketti (ensimmäisten iltojen iloksi)
  • Ruispaloja
  • Sulatejuustoa
  • Voileipäkinkkua
  • 1200 g jauhelihaa (kuivasin)
  • Pussipastaa: Ostin noin 5 pussia valmispastaa
  • Retkiateriat: ostin 2 retkiateriaa (“lisää vain kiehuva vesi”)
  • Nuudeleita: 3 pussia
  • Puurohiutaleita
  • Pussillinen pähkinä-hedelmäsekoitusta
  • Lämmin kuppi -paketti
  • Tomaattikeittojauhetta
  • Rypsiöljyä 2,5 dl
  • 8 Bärbar -energiapatukkaa
  • 2 pss perunamuusijauhetta
  • 1 pss kalamaustetta
  • 300 g pähkinöitä ja naposteltavaa Punnitse ja Säästä -kaupasta
  • 1 pss kuivattua sipulia
  • 1 pss kuivattuja keittokasviksia
  • (unohdin suolan ja pippurin…)

Ruokavalmistelut:

Kuivasin yhteensä 1200 g jauhelihaa. Osan jaoin annospusseihin ja osan lisäsin pussipastoihin.

Yleensä yhdessä pussipastassa on syötävää kahdelle hengelle ja kokemuksesta tiesin, että joskus kahdellakin tekee tiukkaa syödä kokonainen annos. Jaoin siis pussipastat 1 hengen kerta-annoksiin minigrip-pusseihin. Osaan annoksista lisäsin noin 100 g kuivattua jauhelihaa (vastaa noin 200 g paistettua).

Tein valmiita eväsleipiä mukaan 6 tai 8 kappaletta. Tungin niitä eri puolille rinkkaa. Ne maistuivat hyvin hikisinä vaelluspäivinä, kun kaipasin tukevaa välipalaa.

Tein myös aamupuurot valmiisiin annoksiin: laitoin noin 1 dl puurohiutaleita pussiin, ja lusikoin perään 1-2 rkl pähkinä-hedelmä-sekoitusta.

Rypsiöljyä varten ostin 2,5 dl pakastepullon, johon sain mukaan öljyä pienen määrän. Oletin, ettei voi olisi säilynyt matkalla, joten otin sen sijaan öljyn mukaan lisäenergiaksi ja paistorasvaksi.

Perunamuusijauheen pakkasin myös minigrip-pusseihin. Pakkasin ne ja kalamausteen yhteen pakettiin, jonka voisin ottaa esiin, kun olisi kalan syömisen vuoro. Suolan ja pippurin onnistuin unohtamaan.

Myös kuivattua sipulia ja keittokasviksia otin mukaan vain pienemmän määrän ruokien täydentämistä varten.

Lisäksi otin lämmikkeeksi mukaan muutaman pussin lämmin kuppi -jauhetta, tomaattikeittojauhetta sekä teepusseja.

Olin tilannut kavereiltani matkatuliaiseksi Glenfiddich-viskiä. Sitä otin mukaan pienen taskumatillisen (noin 1,5 dl tai alle?). Siinä kaikki reissun alkoholi.

Voin kertoa, että ruokaa jäi yli. Mutta siitä sitten jälkipuinnissa lisää.

Yhteenveto

Kuten näkee, valmistauduin matkaan aika kevyellä otteella. Minulla on aika hyvä varasto retkeily- ja kalastustarvikkeita. Nyt ostettuja kamoja tulen varmasti käyttämään toistekin. Valmistauduin myös lukemalla jonkin verran luontoon.fi -sivuston Retkeilyn ABC -ohjeistuksia ja satunnaisia blogipostauksia sekä kävin läpi netistä löytyviä varustelistoja. Erityisesti ruuan määrä, makuupussin riittävyys ja tulevat kahlaamiset mietityttivät.

Vaikka päätös vaelluksesta syntyikin jo keväällä, panin reissun lopulta kasaan aika lyhyessä ajassa. Kesällä tapahtui paljon, mikä vei resursseja ja söi motivaatiota. Välillä lähteminen oli vaakalaudalla. Olin kuitenkin päättänyt ja luvannut itselleni lähteä, joten motivaatiopulasta huolimatta tein kaiken tarvittavan lähdön eteen, mutten kamalasti ylimääräistä. Kantava ajatus oli: kuka muka on joskus katunut vaellukselle lähtöä? En minä ainakaan!

Seuraavassa pätkässä vihdoin liikkeelle.

edit 4.9.2017: Lisäsin lopun pakkauksen tähän postaukseen

Tagged with , , .


2017 – still alive

Erinäisistä syistä ja tekosyistä blogi on ollut päivittämättä hävyttömän pitkän aikaa.

Kalastusharrastus ei ole kuollut. Olen muuttanut reilu vuosi sitten pk-seudulle ja käynyt kalassa täälläkin. Kausikortit on mm. Vanhankaupungin suvannolle ja Vantaankoskelle. Ensin mainitussa roskien ja siimasotkujen määrä nostattaa verenpainetta siinä määrin, että olen käynyt aktiivisemmin Vantaankoskella. Ihmetetyttää kyllä se, että kun tuolla Vanhankaupungin suvantoalueella on roskiksia noin 15 metrin välein, niin miksei niitä roskia jakseta kantaa niille kuuluvaan paikkaan?

Vantaankoskelta en ole saanut mainittavaa saalista, mutta mainitsen kuitenkin yhden alamittaisen taimenen- tai lohenpoikasen, jonka sain. Ilmeisesti ihan luonnonkantaa, mikä oli kiva uutinen. :)

Tällä viikolla olisi tarkoitus lähteä vaeltamaan Kilpisjärvelle ja kalastella sieltä harjusta ja toivottavasti muitakin lohikaloja. Raporttia seuraa, joskus.

Tagged with , , .


Löysin aarteen

Kevään kunniaksi kävelin Sammakkolammen rantaa kotiin, vähän kiertoreittiä tarkastellen kalaliikkeitä rannoilla. Yhdessä kohtaa (Rajalantien viereisessä nurkassa) oli ihan rantavedessä iso kasa simpukankuoria. Kyykistelin katselemaan niitä ja vieressä vedessä näkyi jotain, joka näytti ylhäältä päin muoviselta sikarikotelolta, jossa luki jotain. No oli se vähän muutakin:

suspi

suspi

Koukut on vähän heikossa hapessa, mutta tuossa suspissa ainakaan ei näyttäisi muuta vikaa olevan. Pitänee opetella käyttämään, kun sopivia paikkoja ja tilaisuuksia löytyy ;) Pitäkäähän silmät auki kävellessä!


Vantaankoski 2013

Kävinpähän viime kesänä myös Vantaankoskella yhden illan kalastamassa. Vesi oli sameaa, mutta paikka hieno ja makoisia kivenkoloja riitti, tosin vesi taisi olla melko vähissä. Kävin läpi suunnilleen koko kosken ylhäältä aloittaen. Kosken itärantaa kalastin, ravintolan kohdalla olevaa suvantoaluetta lukuunottamatta. Heittelin pienillä Stormin helmiäisenvalkoisilla jigeillä sekä Salmo-vaapuilla. Oranssi-kultaiseen Salmoon sitten tälläsikin ravintolan kohdalta kiven takaa yksi hyvän kokoinen kirjolohi. Ruuanlaittoon ei ollut aikaa, joten C&R. Mukava paikka, voisin käydä uudestaankin. Kuvat valitettavasti on taas jossain hukassa.

Luvat ostin kosken vieressä olevalta kioskilta. Lupa taisi olla pari euroa kalliimpi sieltä ostettuna kuin minkä käsityksen netistä sai.


Parisuhdekalastusta

Tämä ei ole minkään tietyn kalareissun raportti, mutta tulipahan mieleen tarinoida tämän parisuhteen (meinasin kirjoittaa ‘kalasuhteen’) kalastuksellisesta puolesta. Yleensähän kalastaja on joko mies tai molemmat yhdessä ja sitten kalastetaan niin että siimat vinkuu. Meillä taas ei miestä kalastus pahemmin kiinnosta. Minulla on siis kalakaverit enimmäkseen aika vähissä. Muutamat opiskelukaverit onneksi lähtee mielellään mukaan ja keväällä käytiinkin “ahkerasti” pilkillä ;)

Miehen saa veneeseen kyytiin, jos minä huolehdin käytännöistä ja hän saa istua perässä esim. kuunnellen ääniohjelmia tai -kirjaa. :) Hyvä näinkin. Saa sen joskus kalastamaankin – väitän vahvasti, että on siitä positiivisiakin tuntemuksia joskus tullut. Vielä minä sen koukutan… Hyviä vinkkejä kellään? Tavoitteina olisi 1) päästä kalastusvaellukselle, 2) saada ruokakaloja, 3) saada hänet kokemaan positiivisia juttuja kalalla, 4) hyvää seuraa “yhteiseen” harrastukseen. Näin vaatimattomasti.


Vanhankaupungin koski, Helsinki

Kesä 2013 asuttiin Helsingissä ja Vanhankaupunginkoskessa/-lla tuli käytyä varmaan 5 kertaa kalassa. Mukavasti kului päivä / ilta aina siellä käydessä, eikä hinnatkaan päätä huimanneet. Suuria kalustotappioitakaan ei tapahtunut. :)

Mitään mainittavia kaloja en saanut, vaikka uittelin vaikka mitä härpäkkeitä ja paikalliset neuvoivat taktiikoita toutainten (kesän tavoitekala oli se) jallittamiseen. Mutta olihan ne pintakäynnit hienoja ja pitivät motivaatiota yllä. Suosittelen käymään.

Kuvia laitan, jos ja kun joskus löydän ne jostain. Tarkoitus oli tehdä tästä kuvapostaus, mutta kun aina ei onnistu.