Skip to content


Yksinvaellus Käsivarressa osa 8: Saarijärveltä Kilpisjärvelle & loppuanalyysi

Osa 1 – Valmistautuminen
Osa 2 – Kilpisjärvi-Paihkasjärvi
Osa 3 – Paihkasjärvi-Siedjonjärvi
Osa 4 – Siedjonjärvi-Meekonjärvi
Osa 5 – Kalastuspäivä ja sushi-ilta
Osa 5 – Kalastuspäivä ja sushi-ilta
Osa 6 – Meekonjärveltä Kuonjarjohkalle
Osa 7 – Kuonjarjohka-Saarijärvi

Päivän reitti (myös kuvana jutun lopussa)
Alkuperäinen reittisuunnitelma
Lopullinen reitti

Päivämäärä 17.8.2017

Tästä aamusta ei olekaan muistiinpanoa heräämisajasta. Olin vaihteeksi päivän viimeisiä lähtijöitä. Rupattelimme vielä Oulu-naisen kanssa pitkät pätkät, koska hänelläkään ei ollut kiire, sillä kalastuspäivä oli edessä. Hän ja Sumu spekuloivat minustakin tulevan “elinkautislainen” Käsivarteen. Katsotaan. :) Olin itsekin ajatellut pitäväni vielä yhden kalastuspäivän, mutta sää oli taas tosi tuulinen heti aamusta, joten en pitänyt sitä enää kovin realistisena. Jossain vaiheessa jäin yksin tuvalle ja lueskelin Tieteen ja taiteen tunturit -kirjaa aamukahvia juodessani. Olin aiemmin poiminut Gahperusvaaran ylängöltä (“Rohanista”) fossiilikiven ja bongasin kirjasta kuvan minun silmääni ihan vastaavanlaisesta kivestä. Kyseessä oli jonkinlainen fossiloitunut madon “elämä”. Ei siis matoja itsejään, vaan niiden jälkiä. Sellaisia oli aiemmin löytynyt Saanan lähistöltä. Kirjoittelin tutkimusasemalle sähköpostin ja lähetin kuvan omasta kivestäni. Se herätti kiinnostusta lisäkuvien ja tarkemman sijainnin pyytämisen verran, mutta muuta ei ole kuulunut. Kivi odottelee kirjahyllyssä kohtaloaan.

Matofossiili.

Saarijärven tupa. Taustalta olevilta tuntureilta laskeuduin edellisenä päivänä.

Lopulta olin vitkutellut tarpeeksi ja lähdin liikkeelle. Ajattelin käveleväni Kalottireittiä pitkin Kilpisjärveä kohti ja sen jälkeen Saanan ja Iso-Jehkaksen välistä Retkeilykeskukselle. Ihan ilman kalastamista en päässyt, sillä kaarsin Saarijärven etelärannalle “kuivattamaan telttaa”. Olin pakannut sen muutamaa päivää aiemmin aamukasteessa, joten pystytin sen pieneen rinteeseen tuulensuojaan ja siirryin heittelemään polun lähistölle. Mitään en saanut ja Norjan puolelta iski hyvä sademyräkkä, joten teltan kuivatuskaan ei lopulta onnistunut. Odottelin kuitenkin sadekuuron menevän ohi ja annoin tuulen ja auringon kuivata pahimmat kosteudet, purin teltan ja lähdin taas liikkeelle. Kävin kääntymässä pienellä saarekkeella Norjan ja Suomen rajalla katsomassa rajakylttiä. Tällä kertaa reitillä oli kivien sijasta runsaasti kosteaa rinnesuota ja mutaa.

Teltta kuivumassa. Taustalla Norja.

Raja. Kuvasta sitä ei näe, mutta paikka oli pieni niemi.

Täällä reitti kulkee jonkin verran Norjan puolellakin – kuulemma Kekkosen toiveesta. Suomen puolelle palattuani pohjoispuolelleni jäi Másetjávri, josta olin jutellut Oulu-naisen kanssa. Vastarannalla oli hiekkasärkkiä, jotka olisivat voineet olla hyvä leiripaikka, jos olisin vielä halunnut yöpyä maastossa. Kävin järven rannalla pyörähtämässä ja ajattelin edes syödä sen rannalla, vaikken leiriytynytkään. Kello kuitenkin oli jo reippaasti iltapäivän puolella ja olin jo alkanut haaveilla Retkeilykeskuksen pizzasta. Soitin jopa sinne kysyäkseni, mihin asti keittiö on auki. Ravintola sulkeutui kuulemma jo hyvissä ajoin, joten luovutin sen(kin) suunnitelman kanssa ja päätin jatkaa matkaa Kalottireittiä pitkin luontokeskukselle ja etsiä leirintäalueen jostain Kilpisjärven keskuksen mökkikylästä. Sellaisesta, josta saisi pizzaa.

Kun Saana alkoi näkyä lähietäisyydeltä ja ylitin taas Tsahkaljärveen laskevan puron, alkoi tuntua että vaellus on oikeasti lopussa. Onneksi vastaan tuli vielä alkupään mahtavat tunturikoivikot ja ilmakin lämpeni ja tyyntyi. Lopulta pääsin luontokeskukselle. Jalat olivat taas kipeät, mutta kävelin silti kävelytietä kohti kylää ja eksyin Tundreaan, joka tuli lähes ensimmäisenä vastaan. Sieltä sai 20 eurolla telttapaikan, johon kuului saunan käyttö, sekä ravintolasta pizzaa. Kävin laittamassa leirin pystyyn ja ostamassa Kilpishallista virvokkeita ja karkkia. Sitten menin pizzalle ravintolaan. Kun olin lähdössä, löysin tuttuja: Kuonjarjohkalta tuttu seikkailijapariskunta yöpyi myös Tundreassa ja he olivat juuri aloittamassa illallista. Rupattelimme pitkät pätkät, mutta sitten he alkoivat saada pöytään viiniä ja minua poltteli jo saunassa käynti. Olo oli todella törkyinen, kun olin tarponut useita päiviä peseytymättä. Seuraavana päivänä pariskunnan nainen kommentoikin painokkaasti jotain puhtaista hiuksistani – voin kuvitella eron.

Tuttua kotoisaa tunturikoivikkoa.

Saana tuli taas näkyville.

Saunassa sain olla yksin, mutta leirintäalueella yöpyi myös pari hollantilaista naista, jotka neuvostani näkivät jopa revontulia yöllä. He käyvät kuulemma lähes joka talvi hiihtovaelluksella Suomen Lapissa. Suomessa sen vuoksi, että tuvat ovat parhaassa kunnossa tällä puolella rajaa. Itselläni revontulet jäivät väliin, sillä olin niin väsynyt. Nukahdinkin nopeasti vaihteeksi telttaan monen yön autiotuvissa nukkumisen jälkeen.

Kylänraitilla taas.

Viimeinen leiri Tundrean pihassa.

Viimeisen päivän kävelyreitti.

Seuraavana aamuna (18.8.2017) keittelin vielä viimeiset pastat trangialla ennen kuin purin teltan. Tundrean ravintolalla odottelin bussin tuloa aamukahvia juoden ja juttelin joidenkin paikallisten kanssa. Tai no, toinen oli vaeltamassa Lapissa, koska oli sillä hetkellä kodittomana. Ostin häneltä perhoja, jotta hän pääsisi bussilla seuraavaan kohteeseen. Toinen oli sisustajana ja juttelimme Tundrean tulevaisuuden suunnitelmista. Sitten sattui onnenpotku, nimittäin Saarijärveltä tutut Jukka (PEKKA) ja Asla-koira olivat lähdössä asuntoautolla samoihin aikoihin kohti etelää ja tarjosi kyytiä. Näimme vielä kerran seikkailijapariskunnan, jotka rapsuttelivat Aslaa ja jatkoivat sitten matkaa Inariin melomaan. Tällä hetkellä he taitavat olla jossain päin Uutta-Seelantia, melomassa edelleen. :)

Automatka sujui huipusti, kunhan saimme musiikit toimimaan. Teimme vahingossa pidemmän reittivalinnan ja lähdimme Rovaniemen kautta etelään, mutta se ei haitannut liikaa. Pääsin ihan kotiovelle saakka ja J&A tulivat kahville ennen matkan jatkoa, keskelle isoa sukulais- ja koiralaumaa. Myöhemmin illalla pääsin taas saunaan.

Jälkisanoja 19.12.2017

Sainpas raportin ennen joulua valmiiksi… Riisipuuroa keitellessä on hyvä muistella vaellusta ja maistaa tilkka samaa viskiä, jota oli vaelluksella mukana. Glenfiddich, tunnistajille.

Väitän, että vaeltaminen on yksi parhaita tapoja päästä oravanpyörästä eroon. Kun paikan valitseee oikein, niin puhelin ja netti eivät toimi vaikka haluaisi. Itselläni ainakin säilyi viikkoja, ehkä kuukausia, paljon rennompi olo ja asenne kaikkeen. Kun jatkuva taustakilinä poistui, fiilis terävöityi. Ainoa harmitus oli se, että vaellus kesti “vain” viikon ja mielessä pyöri ja pyörii vieläkin jo tulevan vuoden pidempi reissu. Yksin lähteminen oli minulle todella hyvä ratkaisu, sillä minkään suhteen ei tarvinnut tehdä kompromisseja. Muihin vaeltajiin tuli myös otettua kontaktia paljon avoimemmin ja koettua huippuja juttuja yhdessä. Reittiin kuului tälle reissulle sopivasti omaa suunnistusta ja polulla kävelyä.

Ja ne varpaat… silloin kun ne eivät olleet kipeät, ne olivat tunnottomat. Vaelluksen jälkeenkin ne kipeytyivät aika helposti ja tunto oli pysyvästi poissa ainakin pari kuukautta. Nyt, 4 kuukautta myöhemmin, tunto on onneksi palautunut lähes täysin normaaliksi. Kävin fysioterapeutilla pari kertaa ja pohdimme mistä vaiva saattoi johtua. Sain tehtäväksi harjoitteita, joilla toivottavasti ehkäistään tulevat hermovauriot. Onneksi varpaat olivat ainoa isompi vaiva eivätkä ne estäneet matkantekoa, vaikka välillä mieli tekikin pysähtyä.

Suunniteltu reitti ei aivan toteutunut ja Toskaljärven sekä Saivaaran huiputuksen väliin jääminen harmittaa hieman. Silti uskon, että niiden skippaus oli järkevää. Kalastuspäivä tuli sopivaan väliin ja sushit olisivat jääneet tekemättä, jos olisin jatkanut vielä Toskaljärvelle. Enkä tiedä miten kivulias Saarijärvelle kävely olisi sujunut, jos alla olisi ollut vielä 1-2 lisäpäivän vaellukset. Onneksi suunnitelmat on tehty muutettaviksi ja nyt on ainakin odotettavaa tuleville reissuille.

Vaelluksen jälkeen olen hankkinut lämpimämmän makuupussin (Warmpeace Viking 600), jota olen testannut sen verran, että olen nukkunut parvekkeella pari yötä pikku pakkasella. Lämpötila tuollaisella pussilla on kyllä aivan eri kuin vanhalla kesäpussillani teltassa.

Yli jääneet ruuat.

Varusteita ja vaatteita oli mukana sopivasti, jos ylimääräisiä vesipulloja ei lasketa. Kaikki vaatteet olivat käytössä, myös lämpimät. Kevytuntuvatakki oli ylivoimainen voittaja, sillä siitä sai pehmeän tyynyn ja se lämmitti kylminä iltoina. Korvatulppiakin käytin useina öinä. Yllä näkyy, minkä verran ruokaa jäi jäljelle. Noilla olisi pärjännyt vielä ainakin 3-4 päivää, mikä lienee ihan kohtuullinen hätävara. Koko kasa lähti kiertoon Mikolle, joka oli lähdössä myös Käsivarteen vaeltamaan seuraavalla viikolla. Vein ruuat teltan palautuksen yhteydessä ja juttelime olosuhteista. Mikko ja vaellusseuransa saivatkin niskaan aivan kunnollisia lumimyräköitä, joten minulla ja muilla kävi säiden suhteen tuuri.

Kiitos Mikolle teltasta ja Lassille edelleen trangian lainasta ja teknisestä tuesta raportin teossa. Kiitos vanhemmilleni, jotka kuskasivat minut Rovaniemelle ja Jukalle, jonka kyydillä pääsin koko matkan kotiin. Kiitos kaikille itsensä tunnistaville tavatuille ihmisille, oli huippua! Ja suurkiitos itselleni, että lähdin. Lähden uudestaankin.


2 Responses

Stay in touch with the conversation, subscribe to the RSS feed for comments on this post.

  1. Aikku says

    Kiitos kertomuksesta, jatko-osia on tullut joka päivä käytyä vilkuilemassa “joko, joko”. Itsellä ärsyyntymistä aiheuttaa, että ensi vuoden reissu on suunnitteilla jälkimmäiselle vuoden puolikkaalle ja sinnehän on lähes vuosi (okei, noin kahdeksan-yhdeksän kuukautta, mutta yli kuusi eli lähes vuosi). Oravanpyörä pyörii vinhasti ja pohjoisen kutsu huutelee jo hyppäämään siitä pois.

  2. Johanna says

    Kiitos kiitoksesta ja ymmärrän :) Odotellessa voi käydä vaikka jollain lyhyellä 1-2 yön retkellä! Sekin vähän helpottaa.



Some HTML is OK

or, reply to this post via trackback.