Päätin lähteä tutkimaan paikkaa viime sunnuntaina (9.8.). Alkuperäinen tarkoitukseni oli lähteä yksin, mutta RiikkaJ (eri kuin edellisillä reissuilla ollut RiikkaH) tahtoi lähteä mukaan. Otin mukaani UL-virvelin ja alueen kartan, koska en ollut pahemmin liikkunut Sattajärven alueella aiemmin. Arpelasta jonkin matkaa pohjoiseen päin tie oli asfalttia, mutta kun käännyimme Sattajärven kohdalta, se muuttui hetken päästä “maantieksi”. Viimeinen pikkutien pätkä oli soratietä, joka oli ihan hyväkuntoinen.

Viimein ylitimme Korttojoen pienen sillan ja parkkeerasimme auton sen viereen. Ensivilkaisu joelle aiheutti pientä naurun poikasta. Ensimmäinen kuva on näkymä sillasta alavirtaan, toinen ylävirtaan:

En tiedä miltä ylävirrassa olisi näyttänyt, mutta lähdimme kulkemaan jokea alavirtaan. Heti kuvassa näkyvän mutkan takana joki piti ylittää kiviä – liukkaita kiviä – pitkin. Itse kastelin kenkäni heti kättelyssä, mutta se ei haitannut, sillä ilma oli niin lämmin ja vesi mukavan viileää. Sukat vain pois jalasta ja jatko märillä kengillä. RiikkaJ taisi säästyä kastumiselta (tuleville käynneille tiedoksi: vähän sillasta taaksepäin tielle tulee polku, jota pitkin pääsee rantaan oikealla puolella jokea kulkien).

Kun pääsimme joesta yli, näimme jo ensimmäisen harrin tuikin. Sain sen hetkistä myöhemmin pienellä Seniorilla ylös: alamittainen ja takaisin jokeen. Joen luonne oli sellainen, että siellä täällä oli syvemmän näköistä vettä, joskus pajuilla ja joskus ilman, muualla oli todella matalaa. Vesikasveja oli melko vähän, joki oli kapea, vesi kirkasta ja Kylmää (kävin kerran kahlaamassa uistimen irti vastarannan pajusta). Pohja oli hiekkaa.

Olisin halunnut alunperin kävellä vähintään Kortto- ja Kaakamojoen risteyskohtaan asti, mutta kun kävimme kiikkumassa Kaakamoharjun päällä maisemia katsomassa, Riikka horjahti ja sai polvensa kipeäksi. Kävelimme harjulta vielä rantaan todella hienon näköiseen paikkaan (1. kuva alla), jonka kivien alta sain vielä yhden alamittaisen harrin. Sieltä lähdimme kävelemään takaisin autoa kohti.

Lähteminen harmitti jonkin verran, sillä vaikutti siltä, että joki olisi alkanut levetä ja syventyä, jos olisimme kävelleet pidemmälle. Tällä vesimäärällä vaikutti siltä, ettei ainakaan tuossa osassa jokea ollut juuri muuta kuin alamittaista kalaa (sitä tosin oli kohtalaisen runsaasti). Taimenista tai muista kaloista ei tällä kertaa tullut havaintoa. Paikka kyllä näytti aivan siltä kuin tammukkapuron kuuluisikin näyttää, joten tutkimassa voi käydä  toiseenkin kertaan. Isojen harrien perässä taidan kuitenkin mennä jonnekin, missä Kaakamojoki virtaa vähän suurempana.

Uskoa riittää, että kohta Keminmaassakin hellejakso lakkaa ja tulee sateita, jolloin tuossakin joessa kenties mahtuisi kalaa uimaan. Seuraava kalastushetki saa odottaa sinne asti.

No, ajeltiin taas mökille, missä saimme todeta niitetyistä rannoista, että mökkiläiset ovat käyneet. Aavistelimme vähän pahaa, sillä Mökkiläiset ovat vähän sellaista sakkia, että käyvät isolla porukalla ottamassa ongilla ylös kaiken kalan minkä saavat. No, aavistukset kävivät toteen, sillä taisimme saada vajaan tunnin aikana peräti yhden tuikkihavainnon. Luovutimme aika helposti ja lähdimme autolla ajamaan jokivartta alaspäin katsastamaan pari seuraavaa paikkaa. Toinen kalastuspaikkamme oli kohta, jossa betonipalkki menee “siltana” joen yli, ja siitä ylöspäin on taas vähän runsaammin vettä joessa. Ja pusikkoa rannoilla. Sielläkin oli hiljaista, mutta siitä huolimatta sain yhden ihan hyvänkokoisen harrin, taas Meppsillä (se ei ole mikään erityinen luottoviehe tuolla, mutta siihen ne kalat sattuu aika usein ottamaan :P).

Siitä seuraava paikka oli yhden pellon kohdalla oleva koskialue. Enoni jäi testaamaan yhden kortteikon viertä, itse taistelin tieni pajujen ja mesiangervojen läpi pienelle kalliolle, josta on hyvä heittää pikku pooli lävitse. Eipä siinä poolissa ollut kalan kalaa. Enoni suunnasta sen sijaan alkoi kuulua kiroilua, jonka joukosta kuulin sanat “Hauki perkele!” – hän siis sai hauen. Hän siirtyi heinikkoon irrottamaan sitä, ja hetken päästä kuului entistä kovempaa kiroilua, joka tarkoitti että uistin oli niin syvällä hauen suussa, että sitä joutui kaivamaan ja hän sai haavan sormeensa eikä se lakannut vuotamasta. Hetken päästä kiroilu yltyi vain (:D): hauki oli potkaissut uistinpakin nurin ja uistimet olivat heinikon seassa. Onneksi kaikki löytyivät. Siirryimme autolle laittamaan sormeen laastaria ja siirryimme alavirtaan vielä kokeilemaan yhden jyrkän mutkan kärjestä. Eipä ollut elämää sielläkään.

Joskus ne reissut menee näin. Ottaa kyllä päähän nuo mökkiläiset, kun eivät ole tainneet kuulla ilmaisua “kestävä kehitys”, eivätkä voi ymmärtää että vähemmälläkin pärjää.

—–

Edellisenä päivänä kävimme myös vähän ongella Kaakamojoella talomme kohdalla. Saatiin muutama iso särki ja yksi ahven :) Enolla saattoi olla kiinni jopa harri, mutta epäilen että sekin oli iso särki.

Itselläni oli mukana UL-vapa ja Lassille otettiin mato-onki (hyi meitä), koska Lassi ei oikein vielä hallitse heittelyä ja itselläni on oma lehmä ojassa, koska haluaisin saada hänet innostumaan kalastuksesta ;)

Autolla köröteltiin möykkyistä tietä erään mökin tiehaaraan. Sieltä käveltiin ylävirtaan suvannon vartta. Alkupää vaikutti hiljaiselta eikä missään näkynyt tuikkeja. Sain kuitenkin suvannon yläpäästä yllätystärpin ja mitallisen harrin kakkoskoon Meppsillä, ja laskin sen takaisin. Suvannon jälkeen tulee mutka, jossa pajua riittää joen puoliväliin asti ja vesi madaltuu. Vähän ennen pajupuskia alkoi näkyä tuikkeja. Vähintään neljä eri kalaa kävi pinnassa siinä pienellä alueella. Itse vähän taukoilin heittelyn kanssa, koska halusin antaa Lassille mahdollisuuden.

Ihmeen huonolla otilla oli kala, ei tärppiäkään vaikka matoa tarjottiin melkein nokan eteen. Mutta tulihan se tärppi hetken päästä! Ja oli iso harri ongessa kiinni, varmasti oli 40cm pituutta! Eihän sitä meinannut saada nostettua ylöskään. Ikävä kyllä se pääsi irti ihan rannassa :( Mutta siitä nousi Lassilla taistelutahto. Pienellä raivolla kiroillen hän yritti onkia samaista kalaa uudestaan, ilman menestystä. Jonkin aikaa vielä kalat pitivät meitä pilkkanaan, sitten totesimme että parempi luovuttaa. Sain vielä yhden pienehkön hauen suvannon alapäästä ja lähdimme takaisin Viitakosken-kotiin.

———-

Sunnuntaina 5. päivä oli pakko käydä vielä testaamassa isomuksen nostoa ennen Ouluun lähtöä. Sama paikka, samat vehkeet. Ja kalaakin näytti edelleen olevan. Mutta yhtä nirsolla tuulella olivat kuin eilenkin, varmaan perhomiehillä olisi ollut enemmän menestystä. Itse en tainnut saada mitään, mutta Lassi sai kolme mitallista, joista yksi päästettiin pois, koska imo ainakin 2 kalaa on ihan riittävä määrä, eikä tuolla joella auta ahnehtia.

Aikataulu alkoi kiristää, joten lähdimme takaisin pakkaamaan ja perkaamaan kalat, jotka vietiin Ouluun odottamaan avoppivanhempien savustuspönttöön pääsyä (itsehän olen kala-allergikko).

Lopuksi vielä kuvia: